24.12.2024. On aika rauhoittua viettämään joulua, ja kertoa vanha tuttu, lämmin joulutarina juhlan kunniaksi. Tarina ei vie meitä ihan Bethlehemiin asti, ei edes Korvatunturille, vaan kauas ”veljellisen rakkauden kaupunkiin”, monen vuoden taakse..
NHL on hieno poikkeus jouluna
Pohjois-Amerikassa ei tunneta joulurauhan käsitettä, kuten jossain kaukaisessa pohjoisessa maassa, jossa maailman onnellisimmat ihmiset asuvat. Täällä uudella mantereella ei ole paikallista Mika Akkasta, joka julistaa hienon vanhan perinteen mukaisesti joulurauhan Brinkkalan talon parvekkeelta koko kansalle.
Raha ratkaisee. Joulupyhät ovat suurten pohjoisamerikkalaisten ammattilaisurheilusirkusten tilinteon aikaa. Antamisen juhlan aikana esimerkiksi koripallon NBA ja amerikkalaisen jalkapallon NFL pelaavat ison määrän pelejä. Kassakoneet kilisevät. Joulupäivä etenkin on tärkeä päivä peliohjelmassa.
Jääkiekon NHL tekee tässä kohtaa hienon poikkeuksen. Pelaajayhdistys NHLPA:n ja liigan välinen työehtosopimus CBA kieltää kaiken pelaamisen, harjoittelemisen ja jopa matkustamisen kolmeksi päiväksi.
Vihaisennäköisen linnun maassa oikeastaan kiitospäivä on paljon suurempi perhejuhla kuin joulu. Täällä jääkiekon kotimaassa joulu on vielä juhlista suurin ja kaunein. On ihan hyvä, ettei National Hockey League lähde edes kilpailemaan katsojista NBA:n tai NFL:n kaltaisten jättiläisten kanssa, koska siinä kävisi vain huonosti.
Pelaajat, valmentajat, huoltajat, ja muu henkilökunta voi pyhittää lepopäivät perheilleen, ja matkustaa jopa vähän pitemmällekin rakkaittensa luo nauttimaan joulusta.
Tämän lisäksi NHL julistaa perinteisen joulurauhan, tai oikeastaan jäädytyksen pelaajakaupoille ja farmikomennuksille, molempiin suuntiin joulun ympärille, joka on yleensä noin 7–9 päivän mittainen.
Joulun henkeä
NHL ei ole aina pyhittänyt joulua. Jääkiekkoa pelattiin jouluna aina vuoteen 1972 saakka. Esimerkiksi New York Rangersilla oli tapana pelata jokavuotinen jouluaattopeli vanhassa Madison Square Gardenissa läpi 1930- ja 1940-lukujen.
Todella hienon jouluhenkisiä otteluja pelattiin vuosikymmenten ajan. Joulunahan tärkeintä on antaa, eikä edes ajatella vastalahjaa. Esimerkiksi jouluna vuonna 1930 Boston Bruins löylytti vanhassa Boston Gardenissa vierailleen Philadelphia Quakersin tylysti maalein 8–0.
Quakersin Hib Milks aloitti joukkotappelun lyömällä Bruinsin George Owensia päähän mailallaan. Legendaarinen Eddie Shore lähti kostamaan, mutta kosti väärälle pelaajalle. Penkit tyhjenivät, ja joukkotappelu päättyi vasta, kun Bostonin poliisilaitos meni jäälle useamman kovapintaisen konstaapelin voimalla.
Vanhoissa kuvissa voi joskus nähdä Bobby Hullin pelaavan kömpelön näköinen leukasuojus ja kypärä päässään. Vuoden 1968 joulupelissä Toronto Maple Leafsin Mike Pelyk osoitti erityistä joulumieltä, ja sai Chicago Black Hawksin maalitykin leukaluun rikki kyynärpäätaklauksella.
The Golden Jet söi jouluateriansa sinä vuonna pillillä.
Philadelphia Flyers, 1984
Jääkiekkokautta 1984-85 kutsuttiin Philadelphia Flyersin leirissä “Fresh Start Season”:iksi.
Seuraikoni Bobby Clarke oli juuri lopettanut pelaajauransa edellisenä keväänä, ja hänet oli nimitetty seuran uudeksi GM:ksi Bob Clarkeksi 15. toukokuuta, 1984.
Bob tiesi, että organisaatio oli täynnä hyviä nuoria pelaajia, joista ryhtyä rakentamaan tulevaisuuden joukkuetta. Hän tiesi samalla myös, että hänen ensimmäinen tehtävänsä oli löytää oikeanlaista johtamistaitoa kaiken tämän nuoren talentin kehittämiseksi oikeaan suuntaan.
Yhdeksän päivää GM-pestin aloittamisen jälkeen, Clarke ilmoitti Philadelphia Flyersin palkanneen uudeksi ykkösvalmentajakseen nuoren ja suhteellisen tuntemattoman miehen nimeltään Mike Keenanin. Bob tiesi, että mies nimeltään Fred Shero oli myös aikaisemmin ollut tuntematon, kun hänet nimettiin Flyersin luotsiksi.
Mike Keenanin siihenastinen ura penkin takana sisälsi voittoja kaikilla tasoilla. Hän oli aloittanut alemman tason A-junnumestaruudella (Junior B) Metro Toronto Leaguessa, ja noussut AHL:n mestariksi Calder Cup-voitolla Buffalo Sabresin farmijoukkueen Rochester Americansin peräsimessä.
Keenan ei ollut nähnyt omaa tulevaisuuttaan Scotty Bowmanin johtamassa Sabresin organisaatiossa, ja otti siksi paikan Toronton Yliopiston joukkueen valmentajana. Hänen Varsity Blue-joukkueensa voitti Kanadan yliopistomestaruuden kaudella 1983-84, minkä jälkeen puhelinlinjan toisesta päästä kuului jo Bob Clarken ääni.
Iron Mike
Ennen modernia Me too -henkistä valmennuskulttuurin muutosta NHL:ssäkin vaikutti useampia valmentajia, joitten metodeja pelaajiensa herättämiseksi pidettäisiin nykyisin vähintäänkin kyseenalaisina.
Mike Keenan tunnettiin NHL:ssä paitsi mestarivalmentajana, mutta myös RAF-viiksisenä vallanhimoisena tyrannina. Iron Mike on ainoa jääkiekkovalmentaja, joka on voittanut Stanley Cupin, Canada Cupin, sekä Gagarin Cupin penkin takana.
Keenanin mestaruudet todistavat kirkkaasti hänen olleen yksi parhaista jääkiekkovalmentajista, kiistattomasti. Mutta hänen persoonansa jäi parhaiten useimpien mieleen.
“Jos Mike Keenan olisi elän, hän olisi torakka”, todettiin Keenanista. “Yhtä sympaattinen kuin skorpioni, yhtä mukavan pehmeä kuin nauloista tehty vuode”, sanottiin Calgary Heraldissa Flamesiäkin valmentaneesta miehestä.
Edesmennyt hyökkääjä Peter Zezel oli yksi Mike Keenanin suosikkipelaajista, jonka hän hankki muutaman kerran joukkueeseensa. Jopa Youngblood-elokuvassakin nähty Zezel kuitenkin sanoi, ettei kokemus ollut sen arvoista.
Keenan oli riidankylväjä paremmasta päästä. Hän tuli useampaan organisaatioon sisään hajoita-ja-hallitse-tyylillä, ja lähti niistä pois poltetun maan taktiikalla, riitaantuen lähestulkoon kaikkien kanssa samalla.
Mitä pelaajiin tuli, Mike Keenania ei pätkääkään huolettanut se, että joukkueen pelaajat pitivät häntä vihollisena, niin kauan kuin he pelasivat kaikkensa antaakseen itse otteluissa. Keenan keksi kaikenlaisia psykologisia juonia ja temppuja, joilla hän sai joukkueensa pelaamaan.
Toimillaan hän tuli usein yhdistäneeksi joukkueensa pelaajat, koska heillä oli ainakin jotain, mitä vihata yhdessä.
Hyvin tyypillistä hänelle oli olla todella vaativa joukkueen alemmissa ketjuissa ja rooleissa pelanneita kohtaan. Samalla, jostain syystä, jääkiekon suurimmat nimet tykkäsivät pelata hänen joukkueissaan.
Martinet
Mike Keenanin ensimmäiset päivät NHL-päävalmentajana todistivat, että kyseessä oli aivan erilainen valmentaja kuin edeltäjänsä, pelaajiensa pitämä leppoisa Bob McCammon oli ollut. Iron Mike oli kova kurinpitäjä (englanninkielinen termi “martinet” on kuin keksitty häntä varten).
GM Bob Clarken mielestä sen tyyppinen lähestymistapa olisi tärkeä nuorelle joukkueelle.
Kovan kurin lisäksi Keenan toi Flyersiin uutta ja modernia lähestymistapaa; uutta korkeaa teknologiaa, tietokoneitten käyttöä, videofilmien katsomista ja erittäin kovan kaukalon ulkopuolisen harjoitusohjelman. Keenan palkkasi joukkueen kuntovalmentajaksi hyvin tunnetun Pat Crocen.
Crocen mukana jokainen Flyersin pelaaja sai huipputason kuntovalmennusta. Jokaisen odotettiin esiintyvän maksimaalisen kovassa fyysisessä kunnossa.
Erittäin intensiivisen fyysisen harjoittelun ja valmistautumisen lisäksi Keenan toi mukanaan myös henkisen ja psykologisen valmennuksen osana kokonaisuutta. Hänen valmennuksessaan oli paljon Scotty Bowmanilta opittuja elementtejä, mitä peluuttamiseen ja jääkiekko-ottelussa pelattavien minuuttien käyttöön tuli.
Scottyn mielestä jääkiekossa ei ollut kyse vain kuudestakymmenestä peliminuutista. Jokaisella viidellä kenttäpelaajalla oli periaatteessa käytössään 60 minuuttia, eli yhteensä 360 minuuttia. Vastustajille oli sama. Keenan valmensi saman organisaation Rochesterissa, kun Scott Bowman oli samaan aikaan GM Buffalossa. Siksi ammattilaisuraansa aloitteleva Mike Keenan imi kaiken mahdollisen viisauden ja tiedon Scottyltä.
Mike jakoi runkosarjakauden noin kymmenen ottelun segmentteihin, joitten jälkeen hän tapasi jokaisen pelaajan, ja kävi läpi heidän suorituksensa, sekä tavoitteet seuraaville kymmenelle pelille.
Flyers-pelaajat tiesivät aina tämän vuoksi aikataulunsa noin kuukaudeksi eteenpäin, päivän ja tunnin tarkkuudella.
NHL:n nuorin joukkue
Philadelphia Flyers mallia 1984-85 oli ylivoimaisesti NHL:n nuorin joukkue. GM Bob Clarke nuorensi joukkuetta vielä aivan ennen sarjan alkua, kun hän treidasi konkarin, legendaarisen Darryl Sittlerin Detroitiin. Vaihdossa Philadelphiaan tuli kaksi nuorta pelaajaa, Murray Craven ja Joe Paterson, joista molemmista tuli tärkeitä pelaajia joukkueeseen.
Sittleristä oli odotettu uutta kapteenia, mutta kapteenin C ommeltiinkin nuoren Dave Poulinin paitaan. Poulin, sittemmin tunnettu leppoisana kokeneena TV-kasvona NHL-otteluissa, ja nykyisin Ottawa Senatorsin sikariportaassa, oli ilman NHL-varausta tiensä isoihin valoihin taistellut tulisieluinen johtajatyyppi. Erittäin ansaitusti, juuri oikea valinta.
Kausi 1984-85 oli täynnä inspiroivia hetkiä Broad Streetin vanhassa Spectrumissa pelannelle, kokemattomalle joukkueelle. Legendaarinen Flyers-maalivahti Bernie Parent aateloitiin seuran ensimmäisenä pelaajana Hockey Hall of Fameen.
Bobby Clarken paita numero 16 nostettiin Spectrumin kattoon hienoin seremonioin. Klassinen Flyers-hetki koettiin jo 66. kerran, kun ennen kotiottelua soitettiin Kate Smithin “God Bless America”. Flyers voitti tietenkin, Katen tilasto oli 55-9-2 (voitot – tappiot – tasapelit).
Kokemattomuus ei haitannut nuorta joukkuetta. Sutterin kaksoset Rich ja Ron olivat vasta 20-vuotiaita (junnuissa tunnettiin lempinimillä Slash & Spear). Peter Zezel ja Derrick Smith olivat teini-ikäisiä. Rick Tocchet, josta tuli nopeasti yksi todellisista Flyersin kuvitteellisen soihdun kantajista, oli vain 20.
Puolustuksessa Brad McCrimmon teki todellisen läpimurtonsa, ja Mark Howe oli loistava.
Maalivahti Pelle Lindbergh pelasi sensaatiomaisen kauden, ja voitti Vezina-palkinnon. Neljäkymmentä voittoa. Flyers voitti 53 runkosarjaottelua, ja Mike Keenan palkittiin Jack Adamsillä nuorimman joukkueen kehittämisestä voittajaksi.
Stanley Cupin playoffeissa keväällä 1985 Philadelphia marssi aina finaaliin saakka, voitti ensimmäisen ottelun, mutta hävisi sitten neljä seuraavaa NHL-historian parhaaksi joukkueeksi valitulle Edmonton Oilersille. Mutta palataan vielä jouluun, 1984..
Jouluaatto 1984
Iron Mike Keenan oli määrännyt Philadelphia Flyersille aikaiset aamuharjoitukset joulukuun 24. päivän aamuun, jonka jälkeen pelaajat saisivat kahden päivän vapaan.
Oikeastaan jouluaattoaamun harjoitusten oli pitänyt alkaa alkuperäisen kuukausiohjelman mukaan kello yhdeltätoista, mutta pelaajat olivat kapteeninsa Dave Poulinin edustamana pyytäneet, että voitaisiin aloittaa jo kahdeksalta.
Syy tähän oli se, että siihen aikaan NHL antoi vain yhden täyden päivän vapaata pelaajilleen jouluna. Tapanina pelattaisiin jälleen, ja moni halusi matkustaa nopeasti perheittensä luo Philadelphiasta, esimerkiksi Toronton alueelle, noin 36 tunniksi.
Keenan suostui. Pelaajat buukkasivat lentonsa. Kaikilla oli hyvä, joulua odotteleva mieli.
Flyers-pelaajat saapuivat tuon aamun harjoituksiin vanhalle Philadelphian Spectrumille mukanaan hauskoja joululahjoja, joita oli tarkoitus jakaa toinen toisilleen kevyen ja virkistävän aamuluistelun päätyttyä. Pizzaa ja olutta oli tilattu pukukoppiin.
Joukkueella meni hyvin. Se oli voittanut kaksi edellisistä kolmesta pelistään. Edellisiltana oli kaatunut saman divisioonan verivihollinen Washington Capitals komeasti maalein 7–4 maalivahti Pelle Lindberghin loistopelillä. Tim Kerr teki hattutempun. Murray Craven, Mark Howe, Rick Tocchet ja Peter Zezel merkkauttivat pari pistettä mieheen.
Kaikki saapuivat Spectrumille hyvillä mielin.
Death Skate
Sitten Mike Keenanin pilli soi harjoitusten alkamisen merkiksi.
Hän aloitti harjoitukset luisteluttamalla pelaajia kaukalon päästä päähän. Jokainen yritti parhaansa ajatellen, että harjoitus olisi pian ohi. Flyersilla oli tapana harjoitella samalla tavalla kuin joukkue pelasi. Kovaa. Intensiivisesti, aikaa tuhlaamatta, yleensä suhteellisen lyhyesti.
Mutta näin ei käynytkään. Iron Mikella oli eri suunnitelma.
Hän toi jäälle ison kasettisoittimen, ja laittoi joululaulut soimaan kympillä.
Keenan luistelutti lisää. Ja lisää.
Ja vielä lisää.
“Muistan, miten hän luistelutti joukkuetta lähes kahden tunnin ajan. Ilman taukoja,” kertoi Mark Howe NHL-blogille muutama vuosi sitten.
“Ei kiekkoja. Se oli brutaalisen kova luistelu jokaiselle meistä. Ei mitään muita taukoja, kuin pieni 10 sekunnin juomatauko satunnaisesti.”
Keenan luistelutti pelaajansa väsyksiin. Osa oli vähällä oksentaa. Mutta ketään ei päästetty pois.
“Christmas Cheer”, hymyili Rich Sutter NHL-blogille Edmontonissa, kun muistelimme Edmontonin Rogers Placen press boxissa yhtä suosikkijoulutarinaamme. Rich istui usein peleissä vierelläni, kun hän teki työtään Columbus Blue Jacketsin pro scouttina.
“Mitä tapahtui jouluaattona? En tiedä, meillä oli aika hyvä luistelu”, muisteli Sutterin veljessarjan toiseksi nuorin. “Me luulimme, että edessä olisi kevyt luistelu, mutta Mike teettikin meillä aika kovasti töitä sinä aamuna.”
“Jouluaattona. En koskaan tule unohtamaan sitä.”
“Always expect the unexpected…”
Lopulta Mike Keenan vihelsi harjoitukset päättyneiksi.
Hän kokosi joukkueen ympärilleen. Suurin osa pelaajista istui jäässä tai nojasi mailallaan polviinsa, tuijottaen jäähän vihaisina ja väsyneinä.
Sitten Keenan kävi pelaajansa läpi, yksi kerrallaan. Hän tuijotti jokaista silmiin, ja jokainen nosti päänsä ja katsoi takaisin.
Lopulta hän puhui.
“Always expect the unexpected”, hän sanoi. Odota aina odottamatonta.
“And Merry Christmas”. Ja hyvää joulua.
Lahjat lensivät roskakoriin
“Me pelaajat olimme suunnitelleet antavamme toisillemme hauskoja lahjoja harjoitusten jälkeen”, kertoi Mark Howe. “Meidän oli tarkoitus pitää pienet juhlat pelaajien kesken ennen kahden päivän joulutaukoa.”
“Kaikki heittivät lahjansa roskakoriin, kävivät suihkussa sanaakaan sanomatta, ja lähtivät kotiin.”
Mainitut nuoret pelaajat pääsivät vielä viime hetkellä lennoillensa. Heidän ensimmäisestä joulustaan NHL-pelaajina kotiväen luona piti tulla juhlallinen. Mike Keenan oli pitänyt huolta siitä, että Toronton lennolle lähtikin vihaisia nuoria jääkiekkoilijoita.
“Moni pelaaja oli todella vihainen siitä jälkeenpäin. Se ei ollut hauskaa. Se oli oikea “Bag Skate”, muisteli Rich Sutter. Hymy huulillaan.
“Kahden tunnin ajan. Ja me olimme voittaneet edellisenä iltana.”
“Mieti sitä.”
Philadelphia Flyersin mytologiassa nimellä “The 1984 Christmas Death Skate” ei ollut ainoa vastaavanlainen temppu Mike Keenanilta.
“Hän teki paljon sellaista meille”, nauroi Rich Sutter. “Ole aina valmis odottamaan odottamatonta. Hän piti meidät aina varpaillamme, siitä ei ole epäilystäkään.”
“Mike oli valmentaja. Hän oli pomo. Hän määräsi systeemit ja pelitavan. Se, minkä hän osasi, oli opettaa pelaajille, ettei ollut merkitystä sillä, kuinka suuri tehtävä oli, tai kuinka pieni, jos teemme töitä yhdessä kuin susilauma, paljon voidaan saavuttaa.”
“Me menimme Stanley Cupin finaaleihin sinä vuonna, Oilersia vastaan.”
Mutta sinä jouluaattona Flyersin pelaajat eivät ymmärrettävästi rakastaneet valmentajaansa.
“Me olimme pelanneet aika hyvin oikeastaan sitä ennen. Iso voitto vielä edellisenä iltana. Mutta jollain tavalla se kokemus opetti meille juuri sen, että aina pitää odottaa odottamatonta. Meillä oli hyvä joukkue, ja joululuistelu sai meidät pysymään skarppeina koko loppukauden.”
“Me olimme joukkue, joka piti ottaa tosissaan. Me pelasimme toisen puolen kaudesta todella hyvin.”
Rangaistusluistelu jouluaattona. Voitetun pelin jälkeen.
Voiko kukaan kuvitella, mitä tapahtuisi, jos tällaista tapahtuisi nykypäivänä?
“Luojan kiitos, että me emme hävinneet edellisenä iltana”, nauroi Rich Sutter. Rich, kuten moni NHL:n nuorimman joukkueen pelaaja kaudelta 1984-85, muistaa tuon aamun joka vuosi jouluaaton tullessa.
Toivotan oikein hyvää ja rauhallista joulua kaikille NHL-blogin lukijoille.
Always expect the unexpected.
And Merry Christmas
Täällä Jouni Nieminen, Edmonton
X: @OnsideWithJouni
Facebook: Jouni Niemisen NHL
[email protected]
