20.2.2024. Emile “The Cat” Francis oli merkittävä mies NHL:ssä, yksi modernin New York Rangersin perustajaisistä. Maanantaina oli kulunut kaksi vuotta siitä, kun jääkiekkomaailma menetti Emile Francisin. Tässä pieni henkilökuva NHL-blogin arkistoista.
Emile Percival Francis 1926-2022
Kun puhutaan Original Six-aikakauden, NHL:n kultakauden suurimmista nimistä ja etenkin New York Rangersistä, joka ei koko aikana kertaakaan voittanut Stanley Cupia, on syytä tsekata mitä vuonna 1932 syntynyt, vieläkin suhteellisen aktiivisesti NHL-jääkiekosta kirjoittava Stan Fischler sanoo asiasta.
“Emile “The Cat” Francis herätti eloon New York Rangersin, joka näytti jo siltä, ettei sitä enää voitu pelastaa”, twiittasi “The Maven”, kun tieto Francisin poismenosta tuli. “Hänen vahvuuksiaan olivat maalaisjärki, vertaansa vailla ollut työmoraali, ja Kanadan preerioilta opittu käytännön katufiksuus.”
95-vuotiaana poisnukkunut Emile Francis on mies, joka yleisimmin liitetään New York Rangersiin. Broadwaylla ei tunnetusti pidetty jääkiekkoparaateja Original Six-aikoina (1942-1967). Moni muistaa “NINETEENFORTY!”-huudot, joilla aluksi loukattiin Sinipaitoja, ja joista lopuksi tuli voitonhuuto Madison Square Gardenissa keväällä 1994, kun kirous rikottiin.
Rangers oli välillä todella heikossa tilassa, ja juuri Francis saa kunniaa seuran pelastamisesta. Hän toimi New Yorkissa apulaisGM:nä, valmentajana, ja managerina vuosien 1962 ja 1976 välillä. Valmentajana NHL:ssä 778 ottelua (388-273-117) kolmentoista kauden aikana New Yorkissa ja St. Louisissa. Hän vei joukkueensa Stanley Cupin playoffeihin yksitoista kertaa noina vuosina.
Emile “The Cat” Francis tullaan aina muistamaan yhtenä New Yorkin suurimmista urheilulegendoista.
Rangers on menettänyt useampia hänen aikakautensa – 1960-luvun puolivälistä 1970-luvun alkuun – Suuria viime vuosina, kuten Harry Howellin, Jim Neilsonin, Bob Nevinin, ja Broadwayn kirkkaan tähden Rod Gilbertin. Harry Howellin tribuuttipostaus on kadonnut netistä, Rod Gilbertin tarina julkaistaan vielä tämän vuoden aikana.
Legendaaristen Rangers-pelaajien, kuten Gilbertin, Jean Ratellen ja Brad Parkin kehittymisestä NHL-tähdiksi kiitetään juuri Emile Francisiä.
Emile Francisin paras joukkue New Yorkissa oli kevään 1972 Rangers, joka luisteli Stanley Cupin finaaliin saakka, mutta hävisi Bobby Orrin Boston Bruinsille.
Francis saa kunniaa miehenä, jonka aikana New York Rangersistä tuli Stanley Cup-voittojen puuttumisesta huolimatta niin suuri ja huomattava joukkue New Yorkin alueella ja jääkiekosta niin suosittua, että myös New Jersey Devils ja New York Islanders voivat kiittää häntä olemassaolostaan.
Saskatchewan ja kanaa joka ilta
Emile Francis syntyi North Battleford-nimisessä kaupungissa (asukasluku tänään lähes 14 tuhatta) vuonna 1926. Hän kasvoi osoitteessa 1421 Arthur Street. Hänen Walesistä Kanadaan siirtolaiseksi tullut isänsä kuoli, kun Emile oli vain kuusivuotias. Ranskasta, Bordeauxn kaupungista tullut äiti Yvonne Francis jäi yksinhuoltajaäidiksi.
Francis muisti myöhemmin aina kiittää setäänsä Ab Bidardia, josta tuli hänelle isähahmo, ja joka vei hänet urheilun pariin. “Äitini puhui ranskaa, mutta minä ymmärsin sitä vain sen verran, että tiesin koska ranskankielinen jääkiekkoilija oli vihainen minulle”, kirjoitti The Cat Kanadan jääkiekkoatlaksen tarinassa.
Poikavuosinaan Emile oli paikallisen seniorijoukkueen North Battleford Beaversin innokas kannattaja. “Paikalliskamppailut Battleford Millersin kanssa olivat yhtä sotaa”, hän kirjoitti. Beavers harjoitteli kaupungin pohjoisosassa sijainneella ulkokentällä. Lauantai-iltaisin Emilen joukkue oli Toronto Maple Leafs. Radiosta kuultuna.
The Cat näki ensimmäisen senioriottelunsa kahdeksanvuotiaana. Flin Flon Bombers – jonka suurin tähti oli tuleva Red Wings-legenda Sid Abel – tuli kaupunkiin. Lastenlippu maksoi 25 centtiä, mitä Emilellä ei ollut. Hän odotteli Bombersia kadulla Miller`s Hotellin ulkopuolella, ja kun pelaajat tulivat ulos kävelläkseen kadun yli jäähallille, hän meni Butch Stahan-nimisen pelaajan luo. “Mister, haluaisin todella nähdä teidän pelaavan, mutta minulla ei ole rahaa pääsylippuun”, hän sanoi.
“Butch, joka oli Bombersin isokokoisin pelaaja, kätki minut ison päällystakkinsa alle, ja vei mukanaan sisälle halliin”, Francis kirjoitti. “Kun sain jalkani ovesta sisään, lähdin matkoihini kuin tykinlaukaus.”
“Nähdessäni sen ottelun, ihmisten kannustuksen, kirkkaat valot jäällä, tiesin, miksi halusin tulla. Jääkiekkoilijaksi. North Battlefordilla oli todella kova joukkue. Vic Myles, George Allen ja Squee Allen pelasivat kaikki myöhemmin NHL:ssä. Halusin tulla heidän kaltaisekseen.”
Emile Francis pelasi Beaversin juniorijoukkueissa, aina vanhemmilta pelaajilta perityissä varusteissa. Vähän vanhemmaksi vartuttuaan hän pelasi useammissa joukkueissa yhtäaikaa. Kerran Metropole-nimisen kylän joukkue pestasi hänet maalivahdikseen. Joukkueella ei ollut varaa maksaa rahaa peleistä, mutta The Cat sai jokaisesta ottelusta palkakseen kanan ja tusinan kananmunia.
“Veljeni Pat, äitini ja minä; me söimme paljon kanaa illalliseksi sinä talvena”, Francis kirjoitti.
Kanadan virallinen preeriaprovinssi Saskatchewan on otollinen kasvukenttä jääkiekkoilijoille. Kun loputtomat pellot sulavat, Saskatchewanissa pelataan baseballia. Emile Francis pelasi molempia poikavuosinaan. Hän oli lupaava jääkiekkomaalivahti ja myös hyvä baseballissa. Näitten kahden eri urheilulajin palveleminen johti keksintöön, joka itse asiassa muutti jääkiekkomaalivahtien varusteet ikuisiksi ajoiksi.
The Cat saa kunniaa siitä, että juuri hän alkoi kokeilemaan ykköspesän pelaajan räpylästä muunneltua versiota jääkiekkomaalivahtina pelatessaan. NHL kiinnostui. Hänen ansiostaan maalivahtien perinteisesti käyttämät kintaat vaihdettiin nykyisin tuttuihin räpylöihin. Jääkiekkoa varten ryhdyttiin valmistamaan erilaista varustetta.
Ammattilaiseksi
Emile Francisin oma maalivahdin peliuraa voidaan kuvata sanalla vaatimaton.
Kerran pelattuaan ottelun North Battleford Beaversin paidassa Saskatoonin kaupungissa, The Catin pakeille tuli Detroit Red Wingsin scoutti. Hän ilmoitti Detroitin omistavan pelaajaoikeudet, ja haluavan tehdä sopimuksen. Miehellä oli autonsa takakontissa punaisia Wingsin joukkuetakkeja. Hän käski Francisin ottamaan niistä yhden.
“Haluan myös uuden parin maalivahdin luistimia”, ilmoitti Francis. Scoutti sulki takakontin, ja sanoi Wingsin tekevän sopimuksen jonkun toisen maalivahdin kanssa. Kuukautta myöhemmin sama scoutti ilmestyi uudelleen ja kysyi, minkä kokoiset luistinten tuli olla.
Seitsemäntoistavuotias Emile Francis kutsuttiin Detroitin leirille syksyllä 1943. Hän pelasi kaksi kautta Wingsin farmijoukkueissa Philadelphiassa ja Washingtonissa.
Elettiin sota-aikaa. Francis meni ilmoittautumaan Kanadan armeijaan ja hänet lähetettiin alokaskoulutukseen Vernonin kaupunkiin Brittiläiseen Kolumbiaan. Sota loppui ennenkuin hänet ehdittiin lähettää rintamalle. Seurasi vielä yksi kausi junnukiekkoa Moose Jaw Canucksissa, joka oli Chicago Black Hawksin sponsoroima joukkue.
Emile Francisistä tuli ammattilainen Chicago Black Hawksin organisaatiossa vuonna 1946. Kaudella 1946-47 hän pelasi Hawksin ykkösvahtina. Mutta Chicago oli tuolla kaudella huono joukkue, The Catin tilasto kaudelta oli 18-31-5, ja hänet treidattiin New York Rangersiin.
Francis tuli seuraavina vuosina pelaamaan vain yhteensä 22 ottelua Showssa, mutta hänestä tuli hyvä, pienikokoinen farmisarjojen maalivahti. Hän sai lempinimen “The Cat” nopeitten refleksiensä ansiosta. Hänet palkittiin vanhan WHL-ammattilaisliigan parhaana maalivahtina vuonna 1953. Hän jatkoi pelaamista aina kevääseen 1960 saakka, jonka jälkeen hänestä tuli New York Rangersin omistaman junnujoukkueen Guelph Royalsin päävalmentaja kahden kauden ajaksi.
Tämän jälkeen vuonna 1962 hänestä tuli New Yorkin apulaisGM, ja pian GM ja valmentaja seuraavan vuosikymmenen ajaksi.
St. Louis ja varaustilaisuus, jossa ei oltu
New York Rangers vapautti Emile Francisin tehtävistään tammikuussa, vuonna 1976. Seuraavien seitsemän vuoden ajan, aina kevääseen 1983 saakka hän toimi St. Louis Bluesin palveluksessa titteleillä “Executive Vice President”, GM ja päävalmentaja. Hänen johdollaan Nuottipaidat saavuttivat seuraennätyksen 107 pistettä kauden 1980-81 runkosarjassa, jonka rikkoi runkosarjan mestari Blues 114 pisteellään kaudella 1999-2000.
Francisin aikaan St. Louisissa sisältyy muutama erikoisimmista NHL-tarinoista, jonka olemme ikinä kuulleet.
St. Louis Blues oli pahoissa taloudellisissa vaikeuksissa. Emile Francis yritti tehdä kaikkensa seuran pelastamiseksi. Bluesin talous oli jo yksitoista miljoonaa dollaria pakkasen puolella hänen tullessaan organisaatioon vuonna 1976 (Lähde: Russ Cohenin tekemä haastattelu vuonna 2017). Francis oli saanut tarjouksia muutamalta muultakin NHL-seuralta, mutta päätti valita St. Louisin.
Omistajina oli Salomonin perhe. Muistattehan St. Louis Bluesin alkuperäiset omistajat, jotka antoivat potkut sekä Scotty Bowmanille että Al Arbourille. Sidney Salomon toinen ja hänen poikansa Sidney Salomon kolmas.
Yksi isoista ongelmista oli pelipaikka, vuonna 1929 valmistunut Checkerdome. The Cat meni St. Louisin pormestarin pakeille. Pormestari sanoi, että hän tulisi auttamaan asiassa seuraavien vaalien jälkeen.
“Uuden hallin myötä pystyisin rakentamaan seuran uuten kukoistukseen muutamassa vuodessa”, sanoi Francis Russ Cohenille. “Pystyisimme saamaan rahamme takaisin ja olisimme taas busineksessa. Mutta seuraavissa vaaleissa demokraatit hävisivät ensimmäisen kerran 25 vuoteen.”
Salomonit ja pormestari olivat demokraatteja. Republikaaneilta ei herunut penniäkään uutta hallia varten. Vuonna 1976 The Cat onnistui jotenkin suostuttelemaan Ralston Purinan puheenjohtajan R. Hal Deanin ostamaan Bluesin ja sen hallin ja ottamaan isot velat hoitaakseen. The Cat siis toi kissan- ja koiranruokaa valmistavan yrityksen omistajaksi!
Sitten tapahtui jotain vieläkin ihmeellisempää. Emile Francisin viisivuotinen sopimus oli päättymässä. Ralston Purina, joka oli ostanut seuran ja sen uusi pääjohtaja William Stiritz ilmoitti myyvänsä Bluesin. Laittavansa myynti-ilmoituksen Wall Street Journaliin. “Älä tee sitä”, pyysi The Cat. “Anna minulle kolmekymmentä päivää, ja anna minun katsoa mitä saan tehtyä.”
Emile Francis otti yhteyttä noin kymmeneen eri henkilöön. Mutta hän ei onnistunut löytämään ketään, joka olisi kiinnostunut ostamaan St. Louis Bluesin. Hänestä tuli henkilö, joka joutui raportoimaan NHL:lle seuran tilasta. Blues oli velkaa myös liigalle. NHL oli aikaisemmin ottanut omistukseensa muutaman seuran, kuten Oakland Sealsin ja Cleveland Baronsin vastaavanlaisessa tilanteessa.
Elettiin toukokuuta vuonna 1983. Emile Francisin sopimus oli päättymässä, ja Hartford Whalers otti yhteyttä.
Ralston Purina-yhtiö pääsi eroon manageristaan, ja teki tämän jälkeen jotain käsittämätöntä. Se ei lähettänyt ketään NHL:n varaustilaisuuteen.
On käsittämätöntä edes kuvitella, että NHL-seura ei ollut edustettuna NHL Draftissa. Varaustilaisuus on yksi parhaista paikoista parantaa joukkuetta pitkällä tähtäimellä, ellei paras. Jos katsot 1983 NHL Draft-listaa, St. Louis Blues loistaa poissaolollaan. Paljon todella hyviä pelaajia, joista osa myöhemmin tuli pelaamaan Bluesissa, mutta ei varauksen kautta.
“Näytti siltä, kuin St. Louis Bluesia ei enää olisi olemassa. Liiga ei ollut ilmoittanut ottavansa seuraa huostaansa. Siksi kaiketi ei tehty minkäänlaisia valmisteluja varaustilaisuuden varalle”, arveli Francis. “Olin shokissa, koska menin samaan Draftiin Hartfordin edustajana. SIellä ei ollut ketään Bluesistä. En tiedä mitä oikein tapahtui.”
“Liigan olisi pitänyt varata Bluesin puolesta. NHL:llä oli siihen aikaan jo tarpeeksi paljon omia scoutteja, jotta se olisi voinut tehdä nopeasti oman listansa. He olisivat voineet siten ainakin suojella vaikeuksissa ollutta seuraa.”
Jälkeenpäin on arvioitu, että Blues olisi omilla vuoroillaan voinut varata Montrealin Draftissä kesällä 1983 Esa Tikkasen, Kevin Stevensin, Rich Tocchetin ja Dominik Hasekin vaikkapa. Francis oli treidannut pois ensimmäisen ja toisen kierroksen varausoikeudet jo vuotta aikaisemmin saadakseen Rob Ramagen ja Guy Lapointen. Ensimmäinen vuoro oli kolmannella kierroksella, numero 48.
Running Back to Saskatoon
Keväällä 1983 tapahtui vielä lisää erikoista St. Louis Bluesin tarinassa.
Saskatoonista, Emile Francisin vanhoilta hoodeilta, tuli yllättävä tarjous. Sen takana oli Edmonton Oilersin perustaja Hurja-Bill Hunter, joka oli halukas tuomaan Bluesin Kanadaan. Hurja-Bill ei pelännyt haasteita. Hän oli valmis rakentamaan 18 tuhannen katsojan hallin keskelle preeriaa jos kaikki menisi läpi ja NHL-joukkue saataisiin Saskatooniin.
NHL:n omistajat äänestivät äänin 15-3 seuran Kanadaan siirtämistä vastaan. Hyväksyntään olisi tarvittu 75 prosenttia äänistä.
NHL ja kotieläinruokafirma kävivät oikeutta kaikista mahdollisista asioista koko kesän 1983. Välillä NHL lakkautti koko seuran. Lopulta Bluesin osti Edmontonista kotoisin ollut liikemies Harry Ornest, joka oli tehnyt omaisuutensa Kaliforniassa. Harry Ornest omisti St. Louis Bluesin vain kolmen vuoden ajan, mutta siinä ajassa hän onnistui tekemään seurasta kannattavan.
Kuin ihmeen kautta St. Louis Blues jatkoi NHL:ssä syksyllä 1983.
Ja vielä Hartfordiin
Edmontonin vanhan Coliseumin press loungessa tarjoiltiin ukrainalainen illallinen aina, kun St. Louis Blues tuli kaupunkiin. Kun kysyin kerran, miksi. Minulle sanottiin, että se valmisteltiin Bernie Federkon kunniaksi. Olin aina ajatellut, että Federko on aliarvostetuimpia tähtiä NHL-historiassa. Mutustellessani makkaraa ja pirogeja ajattelin, että no ainakin täällä arvostetaan.
Blues-legenda, HHOF-jäsen Bernie Federko sanoi stlouisbluesdotcomille, että “me kaikki kunnioitimme Mr. Francisiä suunnattomasti. En ole koskaan tavannut ketään, joka oli niin rehellinen meitä kaikkia kohtaan kuin hän oli. Hänessä paloi niin iso tuli, joka motivoi meitä jokaikinen päivä. Hän oli ainutlaatuinen, eikä häntä koskaan tulla korvaamaan.”
“Mr. Francis oli luotettavin mies, jonka koskaan olen tavannut. Hänellä oli valtava merkitys minun uralleni ja elämälleni. Tulen aina olemaan kiitollinen hänen ystävyydestään ja isällisistä neuvoistaan.”
Emile Francis aateloitiin Hockey Hall of Famen rakentajien siipeen vuonna 1982. Eli hänen vielä toimiessaan aktiivisesti NHL:ssä. Hänelle annettiin myös Lester Patrick Trophy ansioista jääkiekon kehittämisestä Yhdysvalloissa.
Vuonna 1983 Francis meni vielä Hartfordiin, jossa hänestä tuli Hartford Whalersin presidentti ja GM. Hän rakensi joukkueen, joka päätti runkosarjan Adams-divisioonan ykkösenä kaudella 1986-87. Hän luovutti GM:n roolin muille, mutta jatkoi seuran palveluksessa aina vuoteen 1993 saakka. Emile Francis jäi virallisesti eläkkeelle jääkiekosta toimittuaan aktiivisesti lajissa 47 vuoden ajan.
Viimeisen kerran näimme hänet penkin takana valmentamassa yhtenä Rangersin alumnijoukkueen valmentajista vuoden 2012 Winter Classicissä Philadelphia Flyersin alumnia vastaan.
Yksi erittäin huomattava asia Francisin pitkästa jääkiekossa tehdystä elämäntyöstä puhuttaessa on se, että hän toimi erittäin aktiivisesti päätyönsä ohella jääkiekon kehittämiseksi NHL:n lisäksi ruohonjuuritasolla kaikkialla, missä hän vaikutti. Hän perusti juniorisarjat sekä New Yorkiin, että St. Louisiin. Hänen aloitteestaan ryhdyttiin jakamaan useita stipendiohjelmia ympäri Amerikkaa jääkiekon parantamiseksi.
Saskatchewanin preerialta pienestä kaupungista tullut The Cat oli rakentamassa perustaa sille menestykselle, joka vihaisennäköisen linnun maan jääkiekolla nykyisin on.
RIP The Cat
Emile “The Cat” Francis oli naimisissa 68 vuotta Saskatchewanissa tapaamansa Emman kanssa, tämän vuonna 2020 tapahtuneeseen kuolemaan saakka. Perheellä oli kaksi poikaa, Rick, ja Bobby Francis. Bobby valmensi Phoenix Coyotesia NHL:ssä, ja palkittiin Jack Adams-palkinnolla vuonna 2002.
New York Rangers julkaisi tiedon pienikokoisen, mutta yhden jääkiekon suurimpiin kuuluneen Emile Francisin kuolemasta ensimmäisenä.
“Suren rakkaan ystäväni Emile Francisin menetystä”, kirjoitti Rangersin sikariportaan Glen Sather tiedonannossa. “Minulla oli etuoikeus pelata Emilen johtamassa joukkueessa, valmentaa häntä vastaan, ja toimia managerina liigassa hänen samaan aikaan hänen kanssaan. Ihailin aina Emilen intohimoa ja omistautumista. Hän oli yksi pelimme todellisista persoonista. Haluan ilmaista syvimmät osanottoni jokaiselle, joka tunsi Emilen, ja rakasti häntä.”
Täällä Jouni Nieminen, Edmonton
X: @OnsideWithJouni
Facebook: Jouni Niemisen NHL
[email protected]
