Kerta toisensa jälkeen olen kaivellut upeita futismuistoja vuodelta 2004. Juttusarjan kolme aiempaa osaa ”Valencian ihme”, ”Arsenal ei hävinnyt” ja ”Bundesliiga-sensaatio” ovat luettavissa sivustollani hamaan tappiin – ne löydät esimerkiksi jalkapallojuttujen joukosta.
Olisiko kenties kaikista mieleenpainuvin muisto vuorossa tällä kertaa? Tässä vaiheessa te tiedätte jo: kun altavastaajat laittavat suursuosikkeja vastaan pöytään yllättäviä karttukylpyjä kölimöykyn kera, minä sytyn.
Kohti finaalia
Eletään vuotta 2004, kun silloisella kotisohvallani Maastrichtissa alkaa hermostunut pyöriskely – jopa asteen tai parin verran junnumaista höntyilyä on havaittavissa jo pari tuntia ennen matsin alkua. Mestarien liigan finaali pelattaisiin suhteellisen lähellä, mutta Saksan puolella. Koska olen kotona, en ole saanut lippua historialliseen matsiin – en tosin muista edes yrittäneeni. Gelsenkirchenissä pelattava finaali päättäisi kuitenkin hetken kuluttua ikimuistoisimman kauden Mestarien liigassa.
On syytä nollata, palata vielä ajassa taaksepäin kevääseen 2004 – kuinka tähän tilanteeseen on edes päädytty?
Los Blancosin konttaus jatkuu europeleissä
Hieman annoin kyytiä Real Madridin ökyjoukkueelle jo juttusarjan avausosassa ”Valencian ihme”, mutta nyt täytyy kiihtyä lisää. Ei tuleva finaalijoukkue Monaco toki huono missään tapauksessa ollut – siitä nyt ei tässä ole kysymys. Kun vasustajalla on nimilistallaan oikea Ronaldo, Luis Fígo, Zinèdine Zidane, Roberto Carlos ja muutama muu suhteellisen kova pelimies, pitäisi tulevan finalistin olla paperia. Eipä ollut.
Real Madridin supermiehistö näytti jo iloittelevan jatkoon, kun se voitti puolivälierien ensimmäisen osaottelun Santiago Bernabéulla maalein 4–2. Maalinmätäntä jatkui viihdyttävässä toisessa osassa, mutta ei todellakaan Los Blancosin haluamalla tavalla. Carlos Queirozin miehistö teki kentällä kaikkea, mitä se halusi, mutta oleellinen eli täysosumat unohtuivat. Saavutettu 3–1-tappio tarkoitti Monacon etenevän nykyisin jo kuopatulla vierasmaalisäännöllä jatkoon. Karmea pettymys madridilaisille.
Samoihin aikoihin myös Lontoosta kuului kummia. Chelsea oli voittanut toisessa osaottelussa Arsenalin, joka ei hävinnyt Valioliiga-kaudella kertaakaan (Osa 2: ”Arsenal ei hävinnyt”). Monaco pyyhki sinisillä lattiaa yhteismaalein 5–3 ja eteni finaaliin.
The Special One laittoi Deportivo La Coruñan kontilleen
Yksi liian vähälle huomiolle eriskummallisessa Mestarien liiga -keväässä vuosimallia 2004 jäävistä joukkueista on Deportivo de La Coruña. Galiciasta ponnistavassa 2000-luvun alun sensaatioseurassa pelasi tuolloin kovia tekijöitä, kuten Argentiinan nykyinen päävalmentaja Lionel Scaloni sekä hyökkääjät Diego Tristán ja brassitaituri Djalminha.
Espanjan pääsarjassa kolmanneksi sijoittuneen joukkueen suurmenestys tuli aina vähän puskista, sillä ei se Euroopan jättiläisiin verrattuna mikään erityisen hohdokas miehistö paperilla ollut. Joukkue oli kuitenkin selvästi suurempi kuin yksilöidensä summa. Saumaton nippu aikana, jolloin miehet olivat vielä rautaa ja pallot oikeaa kengurunnahkaa.
La Coruñan marssi sekä La Ligassa että eurokentillä oli ihailtavaa katseltavaa, mutta pysäyttäjiä löytyi. Kansallisella tasolla etevämpiä olivat sensaatiomainen Rafael Benítezin Valencia (Osa 1: ”Valencian ihme”) ja FC Barcelona. Mestarien liigassa eteen tuli The Special One José Mourinho, joka oli aiemmalla kierroksella joukkueineen laittanut laulukuoroon Olympique Lyonnaisin eli Lyonin.
Erinomaisesti organisoitujen ryhmien välieräkohtaaminen oli täysin erilainen verrattuna Real Madridin ja Monacon puolivälieräotteluihin. Mourinho ja vanhan liiton La Coruña -koutsi Javier Irureta laittoivat luukut kiinni. Vaikka luukut laitettiin kiinni, sitä ei tehty nykyaikaisella nihilisti-epäriski-hyperturvallisuustavalla, vaan se tehtiin oikein eli upealla taktisella performanssilla vastustajan vahvuuksia yksi kerrallaan poissulkemalla. Se oli ajan tapa.
FC Porto, jota Mourinho luotsasi, eteni finaaliin niukimmalla mahdollisella erolla. Espanjalaisjoukkueen isännöimän toisen ottelun kelloon oli juuri pyörähtänyt 60. minuutti, kun brasilialaishyökkääjä Derlei pussitti pilkulta. Kymmenisen minuuttia myöhemmin La Coruñan Naybet katseli punaista, joten tässä kohtaa se alkoi kirkastua. The Special One vei Porton finaaliin yhteismaalein 1–0.
Finaali
Kukaan ei osannut odottaa tätä ottelua. Real Madridia pidettiin ylivoimaisena, englantilaisia kovina tekijöinä ja hallitseva mestari AC Milan nähtiin niin ikään vahvana vaihtoehtona uusimaan voittonsa. Kahden valmentajan läpimurto on käsin kosketeltavissa, kun nuoret Didier Deschamps Monacon peräsimessä ja Mourinho Porton väreissä, marssittavat yllättäjäjoukkueet Gelsenkirchenin nurmelle.
Erotuomari Kim Milton Nielsen puhaltaa pilliinsä, nahkakuula liikkuu. Ottelun alku on hieman tunnusteleva, kun joku tokaisee, että tajuavatkohan pelaajat tai kaikki teknisellä alueella vaikuttavat henkilöt, kuinka suurta historiaa tässä kirjoitetaan. Edes itse en ymmärtänyt. Voisiko näin ainutlaatuinen finaalipari toistua enää koskaan?
Mourinho vaikuttaa melkoiselta velholta silmissäni, kun katson ottelua. Kuinka yhtenäisesti Porto liikkuukaan – varsinkin pallottomana. Aivan kuin joukkueen pelaajien jaloista lähtisi rihmasto, minkä vuoksi kaikki ovat täydellisessä symbioosissa kuin suppilovahverot (Cantharellus tubaeformis) ikään. Kohta on 40 minuuttia pelattuna. Taitaa mennä ensimmäinen puoliaika maalittomana. Sitten voin korkata yhden kaikkien janoisten sankarin.
Yhtäkkiä läsähtää Carlos Alberton tintatessa pallon rangaistuspilkun kohdilta ruuhkaisassa pelitilanteessa sisään kuin salama kirkkaalta taivaalta. Onhan Porto toki ollut vahva ja ansaitsee johtonsa, pohdin.
Jäikö Deschampsille ikuisia traumoja?
Monacoa tuolloin luotsannut Deschamps tunnetaan tätä nykyä vankkumattomana nihilisti-epäriski-hyperturvallisuuspallon kannattajana. Vuonna 2004 ranskalaislegendan pelikirja ei kuitenkaan ollut sellainen. Monaco saapui toiselle puoliajalle täynnä tarmoa ja saikin välillistä painetta Porton päähän rakenneltua. Gelsenkirchenin areenan lehtereille saapuneet ranskalaiskannattajat olivat todella äänekkäitä ja vaativat joukkueeltaan tekoja kentällä.
Aloitteita tehtiin Monacon toimesta enenevissä määrin. Varsinkin noin 60-minuuttisen pelaamisen jälkeen alkoi urku olla auki. Tämä kostautui. Ensin Deco iski kolmella kolmea vastaan -hyökkäyksestä, kun tilaa aukesi repivästi hyökänneen Monacon keskisektorin selustaan aivan liikaa. Osuma on oppikirjaesimerkki siitä, mitä tarkoittaa kentän epätasapaino jalkapallossa. Vain hetkeä myöhemmin, muistaakseni noin 80. minuutilla, Dmitri Alenitšev lisäsi johtoa.
Liekö tämä ottelu osaltaan luonut pohjaa Deschampsin myöhempien vuosien valmennusfilosofialle. Porto voitti ikimuistoisen finaalin maalein 3–0. Olin hyvin onnellinen nähtyäni koko hienon ottelun. Imaisin puoliajalla korkkaamani Grandi-mehun tyhjäksi ja painelin hammaspesulle.
–Broidi
