5.11.2024. Ted Green oli jääkiekkomies, jonka nimi on kaiverrettu Stanley Cupin kylkeen seitsemän kertaa. Bostonissa hän oli yksi Big Bad Bruinsin pahimmista jäsenistä. Hän oli ottavana osapuolena jääkiekkohistorian ehkä väkivaltaisimmassa tapahtumassa, ja teki paluun. Hän pelasi kapinaliiga WHA:n tarinan alusta loppuun. Valmentajana, ja valmentajauran jälkeen hänet tunteneet saivat nähdä vielä erilaisia puolia tämän kunnioitetun miehen persoonasta. Tässä tarina NHL-blogin arkistoista.
Ottawa. 21. syyskuuta, 1969
Tuota tapausta pidetään yhä yhtenä väkivaltaisen lajin väkivaltaisen historian väkivaltaisimmista tapauksista.
Silminnäkijät pitävät yhä jo 55 vuotta sitten tapahtunutta Boston Bruinsin Ted Greenin ja St. Louis Bluesin Wayne Mäen mailatappelua pelottavimpana ja kamalimpana koskaan jääkiekossa näkemänään yhteenottona.
Boston Bruins ja St. Louis Blues pelasivat harjoitusleiriottelun Ottawan Civic Centressä. Kaupungissa ei silloin ollut enää, tai vielä, NHL-joukkuetta. Halli oli junnujoukkue Ottawa 67s:in kotikenttä. Ottelua ei televisioitu. Siitä ei ole jäänyt filmejä jälkipolvien ihmeteltäväksi. Vain joitakin valokuvia.
Kuuluisimmat kuvat otti itse asiassa teini-ikäinen poika, jonka sanotaan ansainneen erittäin hyvät opiskelurahat kuvillaan.
Aivan ottelun alkuhetkillä Bruinsissa jo läpi 1960-luvun pelannut pakkiveteraani Green, ja pelipaikkaa Bluesista leirin kautta hakenut Mäki törmäsivät toisiinsa Bostonin puolustusalueella. Ted Green on aina väittänyt Mäen keihästäneen häntä, minkä Wayne Mäki – kanadansuomalainen NHL-kiekkoilija, joka puhui jonkin verran suomea – aina kiisti seuranneissa kuulusteluissa ja haastatteluissa.
Green oli kovaotteinen Big Bad Bruinsin soturi, lempinimeltään “Terrible Ted”, joka ei koskaan epäröinyt käyttää mailaansa, tai nyrkkejään.
Seuraavaksi Green löi Mäkeä olkapäähän mailallaan. Isku ohitti Blues-hyökkääjän pään vain parin tuuman päästä.
Vasta neljännessä NHL-tason ottelussaan luistellut linjamies Ron Finn yritti mennä väliin, ja Ted Green näytti hieman kääntyvän poispäin, ehkä luullen tappelun tauonneen, kun Mäki löi häntä puumailallaan kovaa suoraan päähän. Isku tuli juuri siitä osasta mailaa, jossa lapa ja varsi yhtyvät, eli raskaimmasta osasta.
Ted Green putosi jäähän, ja näytti heti selvästi loukkaantuneen vakavasti. Hänen jalkansa pettivät, ja hänen kasvonsa vääntyilivät pelottavalla tavalla.
Bobby Orr tuli nopeasti kaukaloon penkiltä, ja yritti päästä Wayne Mäen kimppuun. Sitten koko Bostonin joukkue tuli jäälle, mutta Bluesin valmennus onnistui pelastamaan pelaajansa hengen, ja saamaan tämän pois kaukalosta, ennenkuin mitään vakavampaa ehti tapahtua.
Pitkä tie takaisin
Vakavan päävamman saanut Ted Green vietiin nopeasti ambulanssikyydillä sairaalaan nimeltä Ottawa Civic Hospital. Bruinsin huoltaja Frosty Forristall tuli mukaan.
Jo ottelussa paikan päällä olleet paikalliset lääkärit, Dr. David Streater ja Dr. Rudy Gittens olivat huomanneet, miten vakavasta päävammasta oli kyse. Greenin pääkallo oli painunut kasaan oikealta puolelta. Streater ja Gittens soittivat Dr. Michael Richardille, yhdelle Kanadan parhaista aivokirurgeista, jonka pääasiallinen työpaikka Ottawan Civic-sairaala oli. Richard lähti välittömästi kohti sairaalaa ehtiäkseen hoitamaan Boston Bruinsin pahasti loukkaantunutta pelaajaa.
Ted Green tajusi olevansa pahasti loukkaantunut. Hän pyysi paikalle katolisen papin toimittamaan viimeiset voitelut. Sairaalan pappi Jean-Paul Hupè tuli, ja rukoili Greenin puolesta (Matteus 5:13), mutta ei antanut viimeistä voitelua, koska sellainen suoritetaan vain kuolleille.
Dr. Richard suoritti lähes kolme tuntia kestäneen leikkauksen, joka pelasti Ted Greenin hengen. Hän joutui poistamaan potilaan päästä kallonpalasia, jotka olivat hajonneet mailan iskusta.
Boston Bruinsin pelaajat hankkivat papin, ja pitivät oman rukouspalveluksensa joukkuekaverinsa puolesta. Myöhemmin Ted Green perheineen pyysi, ettei Wayne Mäelle kostettaisi tapahtunutta. Greenin mielestä olisi ollut tekopyhää kaikkien näitten rukoustilaisuuksien jälkeen lähteä hakemaan kostoa.
Pari viikkoa myöhemmin Dr. Richard suoritti vielä toisen leikkauksen, ja oli mukana Greenin kuntoutuksessa. Hän pääsi pois sairaalasta viiden viikon jälkeen, ja jatkoi kuntoutusta kotonaan Winnipegissä.
Kukaan ei tässä vaiheessa uskonut paluuseen jääkiekkokaukaloon. Greenillä oli onnea, että hän oli säilynyt hengissä. Wayne Mäen mailanisku oli osunut Ted Greenin aivojen oikealle puoliskolle. Puoliskolle, joka ohjaa vartalon vasemman puolen toimintoja. Hän oli menettänyt puhekykyä, vasenta jalkaa, ja vasenta kättä ohjaavat kyvyt lähes kokonaan.
Pääasiassa ranskankielisen sairaalaan aivokirurgi Dr. Richard oli ranskankielinen, ja kova Montreal Canadiens-fani, joka ei luonnollisesti välittänyt juuri Boston Bruinsista. Hänestä ja Big Brad Bruinsin ehkä pahimmasta pelaajasta tuli hyvät ystävät. Ranskankielisyys ei sinänsä ollut ongelma ranskankielisen äidin kasvattamalle Greenille.
Myöhemmin vuonna 1969 Green palasi Ottawaan vielä yhteen leikkaukseen. Dr. Richard asensi aivoja suojaamaan akryylistä valmistetun laatan. Onnistuneen leikkauksen jälkeen, kun Ted Green lopulta heräsi, hän näki ensimmäiseksi Montreal Canadiensin pelipaitaan pukeutuneen aivokirurginsa hymyilemässä vierellään. Dr. Richard kävi ilmoittamassa ystävälleen kirjoittaneensa laatan kanteen “YAY MONTRÈAL”. Hurtti huumori auttoi tässä tilanteessa kovia kokenutta potilasta eteenpäin.
Ted Green teki perheensä, lääkärien, terapeuttien ja kuntovalmentajien avulla kuitenkin ihmeellisen paluun kaukaloon 14 kuukautta loukkaantumisensa jälkeen. Paluu ei ollut helppo. Se vaati paljon fyysisesti, ja etenkin henkisesti. Green piti sen jälkeen aina kypärää päässään pelatessaan.
Hän ei enää ollut ihan entisensä, eikä koskaan enää yhtä ilkeä kuin 1960-luvun Terrible Ted, mutta hän pelasi, ja voitti Stanley Cupin vuonna 1972. Pian tämän jälkeen hän lähti isompien rahojen perässä kapinaliiga WHA:han, ja pelasi siellä koko liigan olemassaolon ajan 1972-1979. Ura päättyi kotikylän Winnipeg Jetsissä.
Wayne Mäki kuoli vain 29-vuotiaana aivosyöpään vuonna 1974, kun hän pelasi Vancouver Canucksissa. Hänen paitaansa #11 ei ole koskaan virallisesti jäädytetty Vancouver Canucksin toimesta, mutta kunnioituksesta Mäkeä ja hänen perhettään kohtaan sitä ei ole kukaan koskaan pyytänyt päälleen. Sitä yhtä poikkeusta lukuunottamatta.
“Minun nimeni on Theodore”
Pelaajauransa jälkeen Ted Green jäi kotiseuduilleen Winnipegiin, mutta hän halusi valmentaa. Entinen Bostonin aikainen joukkuekaveri, Edmonton Oilersin GM Glen Sather palkkasi hänet Oilersin apulaisvalmentajaksi. Green matkusti Edmontoniin, ja näytti Satherille jokaisesta NHL-joukkueesta pitämiään kansioita. Sather vakuuttui, ja tarjosi paikkaa.
Edmontonissa entisestä jääkiekkokaukaloitten pahasta pojasta tuli kunnioitettu ja jopa rakastettu valmentaja. Greenin kova puoli oli aina mukana, mutta kovan ulkokuoren takaa paljastui myös hänen persoonansa toinen puoli; lämmin, huumorintajuinen, ja äärettömän lojaali ystävä. Mies, joka välitti.
Ted Green piti itseään kovassa kunnossa vielä pelivuosiensa jälkeenkin. Kerran Oilersin kuntosalissa Jari Kurri kysyi siellä norkoilleelta pitkätukkaiselta suomalaisjunnulta leikillään, kuka oli Oilersin kovakuntoisin mies. “Tuo mies tuolla”, sanoi Kurri, ja osoitti viereistä kuntopyörää ajanutta apulaisvalmentajaansa.
Green oli tärkeä osa Edmonton Oilersin valmennusryhmää koko “Boys on The Bus”-ajan, ja viiden Stanley Cup-mestaruuden läpi. Hän ehti myös päävalmentaa Oilersia muutaman vuoden ajan 1990-luvun alussa, ja palasi apulaiseksi vielä kolmen kauden ajaksi vuosituhannen lopussa.
Vuonna 2000 Glen Sather palkkasi hänet New York Rangersin valmennusryhmään, missä hän vietti seuraavat neljä vuotta.
Entinen NHL-journalisti Robin Brownlee kirjoitti Ted Greenin toimineen valmennuspäiviensä jälkeen 2000-luvun alussa vuosikaudet vapaaehtoisena Edmontonin kodittomia auttavan The Mustard Seed-järjestön palveluksessa. Seitsemänkertainen Stanley Cup-mestari vietti päivänsä jakamalla ruokaa Kanadan rikkaimman provinssin vähäosaisimmille, ja tiskaamalla astioita keittiössä.
Hän ei tehnyt tätä saadakseen julkisuutta, ja jäi aina mieluummin taka-alalle.
Eräänä päivänä ruokajonossa vuoroaan odotellut koditon laitapuolen kulkija tunnisti hänet. Kun hänen vuoronsa tuli tuoda tarjottimensa tiskille, hän kysyi: “Sinä näytät tutulta. Oletko sinä Ted Green?”
“En ole”, vastasi Ted Green, ja hymyili. “Minun nimeni on Theodore.”
Winnipegissä syntynyt Edward Joseph Green kuoli lokakuun kahdeksantena, vuonna 2019. New York Rangers ja Winnipeg Jets kunnioittivat hänen muistoaan hiljaisella hetkellä ennen ottelujaan.
Edmonton Oilers teki saman heti perään, kun Philadelphia Flyers saapui kaupunkiin.
Terrible Tedin ja/tai Theodoren tunteneet kaikkialta jääkiekkomaailmasta purkivat tuntojaan sosiaalisessa mediassa, ja lisää tarinoita kuultiin samalla viikolla. Useampi miehen tuntenut suomalaispelaaja kertoi muistojaan, Heikki Riihirannasta lähtien.
Ted Greenistä sanottiin, että hän oli mies, joka osoitti, että on mahdollista olla samanaikaisesti kovin ja kiltein mies paikallaolevista.
NHL-journalisti Mark Spector twiittasi oppineensa jo nuorena toimittajana jotain Tediltä. “Jos sinulla on pieni riita, tai erimielisyys jonkun kanssa maanantaina, pidä huoli siitä, että huomioit tuon saman henkilön ystävällisellä tavalla tiistaina. Älä pidä raivoa sisälläsi. Elämä on liian lyhyt, jääkiekko liian hauskaa.”
Hockey Hall of Famen mediasiipeen jo 25 vuotta sitten aateloitu, jääkiekkokirjoittajien jarikurri, Jim Matheson twiittasi:
“Teddy Greenin olemus jäällä oli vakava, pelkkää businessta. Hän oli äärimmäisen kova kilpailija, jonka kivunkestokyky oli hirvittävä. Mutta kaukalon ulkopuolella hän oli kiltti sielu, jonka mielestä maailmassa oli paljon tärkeämpiä ammatteja kuin jääkiekko.”
Matheson ehdotti myös, että Edmontonin keskikaupungilla oleva, vapaaehtoisvoimin köyhien lasten harrastuspaikaikkana ylläpidetty ulkojääkaukalo tulisi nimetä “Ted Green Hockey Rink”:iksi.
Hieno idea.
Täällä Jouni Nieminen, Edmonton
X: @OnsideWithJouni
Facebook: Jouni Niemisen NHL
[email protected]
