Kun Broidi oli nuori, kirjailijan elämäntavat olivat aika lailla seuraavat: maanista kirjoittamista, holtitonta ryyppäämistä ja loputonta itsesäälissä kiemurtelua parantolassa itseään etsien. Klassikoita syntyi ja vanha viina haisi.
Yleisesti puhuttiin jopa niin sanotuista rappiokirjailijoista – Charles Bukowski esimerkiksi edusti tätä tyyliä. Kirjoittaminen oli elämäntapa: ensin elettiin, sitten kirjoitettiin. Tietynlainen leimallisuus, jota voisi ehkä nimittää eksistentialismiksi, ohjasi kaikkea toimintaa.
Juomista ja kirjoittamista – kaikki tehtiin tosissaan. Kun suomalainenkin kirjailija kirjoitti, tavoitteet olivat aivan muuta kuin tänä päivänä. Haluttiin voittaa Nobel tai vähintäänkin kirjoittaa niin hyvin, että saisi naista. Tai jos kirjoittaja oli nainen, naisena sitä halusi nousta miesten joukkoon.
Minna Canth on esimerkiksi kovempi äijä kuin yksikään nykyajan suomalaisista mieskirjailijoista.
Milloin kaikki meni pieleen?
Nykyajan sukupolvet – joihin Broidi kai itsekin jossain määrin lukeutuu – ovat täynnä paskahousuja. Meidän sukupolvemme unelma on saada lähikaupan kauramaito kotiin tilattuna. Ja nykypäivän tragediamme on sitten se, jos kauramaito onkin vaihtunut matkan aikana kevytmaidoksi.
Voi sitä parkumisen määrää loputtoman mitättömistä asioista! Eikö se kerro juuri ihmisen pienuudesta?
Iltapäivälehdet täyttyvät sitten loputtomasta ulinasta ja uhriutumisesta. Voittaja on se, joka itkee eniten ja saa eniten huomiota. Nykyajan sukupolvien unelma on tehdä keskinkertaisuudesta taidetta.
Niinpä kun taidettakin tehdään, on sama keskinkertaisuuden ihannointi läsnä.
Jos Mika Waltari kirjoitti Sinuhen egyptiläisen käymättä koskaan Egyptissä – ja vielä keskellä toisen maailmansodan kiivainta vaihetta – valittaa nykypäivän kirjailija sitten, kun hallitus leikkaa liito-oravien seksielämää tutkivalta järjestöltä.
Että nyt on ihan mieli solmussa.
Todellinen nykypäivän filosofi olisi se, joka osaisi nauraa aikamme kuvalle – ennen kaikkea itselleen. Ironiaa voi odottaa vain älykkäältä, itseironiaan tarvitaan viisautta.
Kumpaakaan ei nykyaika tavoita – eihän niillä saa huomiota. Sali täyttyy ulinasta, kun kirjailija nielaisee lauseiden välissä.
Mistä tässä oikein höpötetään?
Broidia ottaa päähän nykyajan keskinkertaisuus – tietysti itsessänikin, enhän minä ole mikään poikkeus mihinkään. Varmaan se toive, että olisi jotenkin erikoinen, elää meissä kaikissa vahvana. Ikään kuin pieni leikki, joka pitää iltarännässä koneiston käymässä.
Bukowski kirjoitti joskus, että ”ihmiset ovat outoja: he ovat jatkuvasti ärtyneitä triviaaleista asioista, mutta suurissa asioissa – kuten oman elämänsä haaskaamisessa – he ovat välinpitämättömiä.”
Näitä ajatuksia minäkin tapailin itsessäni. Lokakuu on pimeä ja sateinen, ja Juicen tavoin ”minusta näkee sen”. Mitä asialle voisi tehdä? Aamulla pelasin slotteja ja join kahvia – se piristi hetkeksi.
Hetken pako todellisuudesta.
Ratkaisu on viina?
Jos joku somesankari kertoo, että hän herää 2.30 aamulla ja lähtee lenkille ennen kuin lepakot heräävät, kyseenalaista tuo ihmisperse. Heitä vastapalloon alkoholilla ja elämällä. Naura hänelle, sillä somesankari on pelkkä haaskaaja ja haaska itsekin – kaiken hyvän sabotoija.
Hän pakoilee itseään, sillä hän ei tiedä, mitä hän rakastaa. Ja kun jotain rakastaa, anna sen tappaa itsesi. Kun olet pari kertaa kuollut, sitten tiedät kuka olet. Jos yrität jotain, mene loppuun asti.
Nämä ovat kaikki Bukowskin ajatuksia. Ei Broidissakaan mitään originaalia ole, muuta kuin sivustomme eksklusiiviset tarjoukset.
Minä vedän tänään oikein kunnon kännit, ja aamuyön tuiterissa slaidaan Emma Watsonin DM:ään. Kysyn häneltä, mikä vika on J.K. Rowlingissa.
Ollaan laiskoja ja pysytään aitoina. Edes yhtenä päivänä viikossa.
–Broidi
