5.1.2024. Robert Marvin Hull oli yksi NHL:n kaikkien aikojen jännittävimpiä ja suosituimpia supertähtiä kautta aikojen. Chicago Black Hawksin vasen laituri oli fyysinen ihme, joka luisteli hurjaa vauhtia ja pelotti maalivahteja hirmulaukauksillaan. Tässä pieni henkilökuva vajaa vuosi sitten edesmenneen Bobby Hullin kunniaksi.
The Golden Jet
Bobby Hull oli NHL-pelaaja, joka sai katsojat nousemaan penkeiltään nähdäkseen paremmin. Pitkän uransa alussa Chicago Black Hawksin paidassa lihaksikas, vaaleatukkainen, huippunopea vasen laituri, jonka laukaukset tulivat vaarallisen kovaa.
“Tiesimme, mitä hän tulisi tekemään”, sanoi Gordie Howe. “Häntä pystyi lukemaan kuin kirjaa. Mutta hän oli niin vahva, että hän teki silti mitä halusi.”
Hullin lyöntilaukauksen nopeudeksi on mitattu 190.5 kilometriä tunnissa, ja luistelunopeudeksi 47.7 km/h.
The Golden Jet oli suoraviivainen ja vahva, mutta hän osasi hillitä ja käyttää voimiaan tyylikkäästi. Hänet palkittiin NHL:n herrasmiespalkinnolla Lady Byngillä vuonna 1965. Hän oli tyyppiä, joka laukoo ensin, syötön sijasta. Viimeinen pistepörssin voittaja, jolla oli tilastossaan enemmän maaleja kuin syöttöjä.
Maalivahdit pelkäsivät Bobby Hullin lyöntilaukausta 1960-luvun NHL:ssä. New York Rangersin ja myöhemmin Minnesota North Starsin maalivahti Cesare Maniago laittoi maskin päähänsä vain otteluissa Chicago Black Hawksia vastaan. Maniago sanoi uskoneensa, että pelätty laukaus pystyisi tappamaan maalivahdin.
Bobby pelotteli maalivahteja tahallaan. “En sanoisi, että koskaan lauoin päin maalivahtien päätä tarkoituksella”, hän sanoi Legends of Hockey dokumentissa. “Mutta lähetin kiekon niin, että se meni läheltä heidän päitään. Jos esimerkiksi olin huonossa kulmassa, laitoin laukauksen menemään niin, että se meni läheltä. Sai heidät ajattelemaan.”
“Annoin heille jotain, mitä ajatella, kun kiekko osui pleksiin ja he pystyivät kuulemaan sen. Annoin heille hyvin aikaa ajatella, kun menin vaihtoon. “Mitä hän tekee seuraavaksi?”
Kun Hull seuraavan kerran pääsi laukaisupaikkaan, maalivahdit odottivat jo korkeaa laukausta. Ja silloin kiekko tulikin matalalla.
“Mrs.Grant, mennään autoonne jatkamaan keskustelua..”
Bobby Hull oli yksi NHL-jääkiekon ensimmäisistä todellisista supertähdistä. Niin sanottu “Marquee Player”, jota tultiin katsomaan myös vierashalleissa.
“Useimmat ihmiset rakastavat Bobby Hullia”, sanoi legendaarinen NHL-journalisti Red Fisher. “Ja hyvästä syystä. Hän teki maaleja, joita vain harvat muut pelaajat pystyivät tekemään. Häntä oli hienoa katsoa. Hän oli mies, jonka näköisia kaikki halusivat olla, vaikka he eivät edes pelaisi jääkiekkoa.”
Niin paljon kuin fanit rakastivat Hullia, Bobby rakasti kannattajiaan takaisin. Hän oli pitkät ajat NHL:n suosituimpia pelaajia, joka aina antoi takaisin maksaville katsojille ja kenelle tahansa keneen hän sattui törmäämään.
Allekirjoittanut kuuli yhden erikoisimmista NHL-supertähtiin liittyvistä tarinoista ystävänsä isoäidiltä. Oikeastaan tässä kyse on WHA-kapinaliigan aikaisista tapahtumista. Isoäidillä, Mrs. Grantillä, oli tapana käydä WHA-liigan Edmonton Oilersin otteluissa 1970-luvulla. Winnipeg Jetsin tulo kaupunkiin oli aina erityinen tapaus, koska se merkitsi sitä, että isoäiti pääsi tapaamaan pelin jälkeen suosikkipelaajansa.
The Golden Jet, Bobby Hull, oli kuuluisa siitä, että hänellä oli aina aikaa ihailijoilleen. Mrs. Grant ja Hull tapasivat Edmonton-pelien jälkeen hallin ulkopuolella Jetsin supertähden tultua kirjoittamaan nimikirjoituksia ja tapaamaan fanejaan. Joukkueen bussi oli jo lähtenyt hotellille, ilman sen suurinta tähteä.
Edmontonissa on kylmä. Kerran kävi niin, että Bobby Hull ehdotti Mrs. Grantille kunnioittavasti: “Mrs. Grant, mennään autoonne jatkamaan keskustelua. Täällä on tosi kylmä.” Huippuesimerkki urheilusankarista, jolla todella oli aikaa ihailijoilleen. En ole ihan varma, ymmärsikö mummo, että tässä oltiin tuttavia yhden kaikkien aikojen jääkiekkoilijoihin lukeutuvan henkilön kanssa.
Nimmarit, ja aikaa kaikille
NHL-ennätyksistä kirjaa pitävät näyttävät olevan yhtä mieltä siitä, kenellä on ennätys faneille annettujen nimikirjoitusten määrässä. Kakkoseksi veikataan Jean Beliveauta, joka koko pitkän elämänsä ajan aina vastasi jokaikiselle hänelle kirjoittaneelle kannattajalle kirjeellä ja nimikirjoituksellaan.
Muutama päivä sitten 85. syntymäpäiväänsä taivaan liigassa (Heavenly Hockey League) viettänyt Robert Marvin Hull on kirjoittanut allekirjoituksia enemmän kuin kukaan toinen jääkiekkoilija koskaan. Hän on kuuluisasti, ja joukkuekavereittensa ärsytykseksi, jättänyt bussin, junan, tai minkä tahansa muun joukkueen sillä kertaa käyttämän liikennevälineen odottamaan, vain pitääkseen huolta, että jokaikinen kannattaja saisi lähteä kotiin tyytyväisenä.
Usein Hawksin tai Jetsin muut pelaajat istuivat odottamassa tunnin, tai puolitoista tuntia bussissaan, kun Bobby kirjoitti nimmareita. Usein bussi, juna, tai muu lähti hotellille ilman Bobby Hullia. Hän sai keksiä oman tien määränpäähänsä myöhemmin. Se, mitä turhautuneet joukkuekaverit eivät ehkä ymmärtäneet oli, että Bobby oli siellä tekemässä myyntityötä ja edustamassa juuri heitä. Laittamassa kirjaimellisesti rahaa heidänkin taskuihinsa.
“Nelosketjun pelaajat, joitten olisi pitänyt olla viitosketjussa, huutelivat bussin takaosasta “Come on, lets go!”, muisteli Hawks-pelaaja ja veli Dennis Hull. “Tähän valmentaja Billy Reay saattoi sanoa: “Jos te olisitte myöhässä, olisimme jo lähteneet. Me odotamme Bobbya”.
Kerran WHA-aikoina Winnipeg Jets saapui harjoittelemaan Pohjois-Edmontonilaiselle pikkuhallille keskellä päivää. Yksi allekirjoittaneen kavereista sattui olemaan paikalla kolmen muun pikkunassikan kanssa. “Harjoitusten jälkeen tulen ja ostan teille kaakaot”, sanoi Bobby Hull kaukalon laidan yli näille räkänokille, jotka eivät olleet uskoa kuulemaansa.
Harjoitusten päätyttyä suurin osa Jetsin pelaajista käveli bussiinsa. Bobby Hull tuli ulos viimeisenä, antoi muutaman haastattelun, ja häntä hoputettiin jo lähtemään. Siinä tilanteessa hän pysähtyi. “Lupasin ostaa näille pojille kaakaot”, hän sanoi, kävi hakemassa pikkupojille kaakaot hallin kahviosta, ja istui pöytään heidän kanssaan. Tositarina.
Hullin aktiiviura kesti 23 vuotta, mutta hän on jatkanut samaa lukemattomilla illallisilla, tapahtumissa, hyväntekeväisyystempauksissa, avajaisissa, ja niin edelleen. Jokainen on saanut nimmarit. Allekirjoittanut näki tämän omin silmin kerran St. Louisissa.
“Minulta kysytään, olenko väsynyt siihen, että minua tullaan haastattelemaan tai keskeyttämään vapaapäivinäni”, sanoi Bobby jo vuonna 1966. “Vastaus on ei. Jos ihmiset pitävät minusta tarpeeksi niin, että he haluavat kätellä tai puhua minulle, tai haastatella. silloin on tehtävä aikaa sille.”
“On tärkeää, että meillä sankareitten palvojilla on sankareita,” hän sanoi, ja mainitsi aina miten pikkupoikana Toronto Maple Leaf Gardensissa hän itse sai Gordie Howen ja Ted Lindsayn nimikirjoitukset.
Point Anne
Robert Marvin Hull syntyi Point Anne-nimisessä pikkukaupungissa Kanadan Ontariossa kolmantena tammikuuta, vuonna 1939. Hänen vanhemmilleen Lena ja Robert Hullille syntyi yksitoista lasta. Bobbyn suvun sanotaan olleen peräisin Slovakiasta. Point Anne on nykyisin aavekaupunki sen asukkaita työllistäneen betonitehtaan suljettua ovensa jo vuonna 1973.
Bobbyn isä Robert Hull oli aloittanut työt Portland Cement betonitehtaalla 14-vuotiaana.
Bobby Hull pelasi aikana, jolloin vasta 12-13-vuotiaat jääkiekkoilijat saivat (vanhempiensa kirjallisella luvalla) nimensä “C-Form”:iksi kutsuttuun sopimukseen NHL-seurojen kanssa.
“Scoutit tai managerit ilmestyivät Sault Ste. Marieen, tai johonkin toiseen pikkukaupunkiin, ja tarjosivat vanhemmille viisisataa, tai jopa tuhat dollaria, jos poika oli todella hyvä”, kertoi Phil Esposito kirjailija George Plimptonille. “He kantoivat salkuissaan sopimuksia, joita kutsuttiin nimellä C-Form. Jos vanhempasi allekirjoittivat sen, olit sidottu johonkin liigan kuudesta joukkueesta loppuiäksesi. Jos minä tai veljeni Tony pääsisimme joskus ammattilaisiksi, meidän olisi pakko pelata Chicago Black Hawksissa.”
“Bobby Hullin tapauksessa tapahtui niin”, jatkoi Esposito, “että Bob Wilson, Chicago Black Hawksin pääscoutti, ehti Point Anneen noin tuntia ennen Detroitin pääscouttia.”
Tuhat dollaria oli iso raha siihen aikaan pikkukaupungissa pelkästä mahdollisuudesta, että 12-vuotiaasta pojasta jonain päivänä tulisi NHL-pelaaja. Siksi nimi laitettiin paperille keittiön pöydällä nopeasti.
Bobby joutui muuttamaan pois kotikylältään jääkiekon takia jo 14-vuotiaana. Kun häneltä myöhemmin kysyttiin, antaisiko hän omien lastensa muuttaa kotoa noin nuorena, hän vastasi ehdottomasti ei. Mutta hänen tilanteensa oli erilainen. Nuori Bobby koki, että hän teki palveluksen vanhemmilleen lähtemällä omilleen. Ruokittavia suita oli tarpeeksi.
A-junnuissa ja lukiossa Bobbyn joukkue- ja koulukaveriksi tuli Stan Mikita. Bobbystä ja Stanista tuli Chicago Black Hawksin tähtipelaajat vuosiksi eteenpäin, ja ystävät Mikitan elämän loppuun saakka.
Chicago
Bobby Hull aloitti NHL:ssä kahdeksantoistavuotiaana syksyllä 1957, ja ensimmäisellä kaudellaan sijoittui Calder-äänestyksessä kakkoseksi. Voittaja oli Toronto Maple Leafsin “Big M” Frank Mahovlich.
Ensimmäinen kolmesta Art Ross-palkinnosta eli pistepörssin voitto kolmannella kaudella 1959-60. Bobby Hullin kaudella 1961-62 voittama toinen Art Ross-palkinto jäi viimeiseksi kerraksi, kun pistepörssin voittajalla oli enemmän maaleja (50) kuin syöttöpisteitä (34).
NHL:n kulta-aikojen, Original-6 aikakauden maaliennätys 54 maalia kaudella 1965-66. Samalla kaudella Hullista tuli ensimmäinen yli 50 maalia tehnyt NHL-pelaaja. Ennätys rikkoutui Chicago Stadiumilla 12. maaliskuuta, 1966. New York Rangersin maalilla torjui mainittu Cesare Maniago.
Hull aloitti Black Hawksissa numerolla 16. Se oli hänen päällään, kun Chicago voitti Stanley Cupin keväällä 1961. Hän pelasi numerolla seitsemän kaudesta 1962-63, ja vuosi sen jälkeen sai lopulta kuuluisan numeron yhdeksän, kun Bronco Horvath siirrrettiin New York Rangersiin.
Bobby halusi pelata numerolla yhdeksän esikuvansa Gordie Howen mukaisesti. Ennenpitkää hän sai myös pelata vastakkain idolinsa kanssa kovissa, mutta puhtaissa yhteenotoissa Detroitin Olympiassa tai Chicago Stadiumilla.
“Pelasimme joitakin hienoimpia pelejä, mitä siinä vanhassa Olympiassa on nähty”, sanoi Hull. “Ylös ja alas, ylös ja alas. Hän yritti voittaa minut ja minä yritin voittaa hänet. Ja aina joskus minulla oli onnea. En koskaan haastanut Mr. Howea mitenkään muuten kuin luistelussa, syöttelyssä, ajattelussa ja laukomisessa.”
“Olin siellä pelaamassa jääkiekkoa siten kuin peliä on tarkoituskin pelata, ja hän arvosti sitä.”
The Golden Jet
Chicagossa Bobby Hullista tuli yksi NHL-historian legendaarisimmista pelaajista. Hull loi maineen jääkiekon nopeimpana luistelijana, ja pelätyimpänä laukojana.
Vasenta laitaa hurjalla vauhdilla noussut lihaksikas pellavapää ja tämän tavaramerkki lyöntilaukaus pelottivat vastustajia. Räjähtävää voimaa, jollaista ei oltu koskaan ennen nähty. NHL-joukkueet määräsivät päällystakin Bobbyn varjostamiseksi, ja joskus kaksi päällystakkia. “Hänellä oli aina kaksi tai kolme pelaajaa kimpussa, eivätkä tuomarit suojelleet supertähtiä siihen aikaan kuten heitä suojellaan tänä päivänä”, sanoi nuorempi veli Dennis Hull.
Bobby Hull oli luonnonoikku epätavallisten voimiensa vuoksi. Hän pystyi työntämään vastustajat pois kimpustaan yhdellä kädellä. “Hänellä oli voimakkaat jalat ja todella vahva ylävartalo”, sanoi Pat Quinn. “Meidän aikanamme kukaan ei nostellut puntteja. Olit joko luonnollisesti vahva tai et ollut. Hän oli luonnollisella tavalla vahva.”
Bobby on myöntänyt, ettei hän uransa alkupuolella ollut koskaan voimaharjoitellut. Voimat olivat perua kovista fyysisistä töistä.
Hull alkoi kokeilla pelaamista käyristetyllä mailalla 60-luvun alussa Stan Mikitan kanssa. Kaverukset tulivat keksineeksi “Banana Blade”:n käsitteen, ja tulokset saivat Bobbyn innostumaan. “Jos et saa laukaistessa osuttua ihan koko kiekkoon, se nousee ja sitten laskee äkisti, riippuen kierteestä”, hän analysoi vuonna 1966. “Kierrettä voi hallita vetämällä mailaa lähemmäksi vartaloa.”
NHL tuli väliin ja keksi uuden säännön, jolla rajoitettiin mailojen käyryyttä vuonna 1967. Kun Bobby rikkoi oman ennätyksensä ja teki 58 maalia kaudella 1968-69, liiga muutti sääntöä vieläkin tiukemmaksi. Liigan perustelu nykyisin jääkiekon turhimman säännön lanseeraamiseen oli se, että banaanilavasta lähteneet kiekot saattoivat vahingoittaa vielä ilman maskia pelanneita maalivahteja arvaamattomuudellaan.
Kaudella 1971-72 Bobby Hull oli vielä uransa huipulla. Hän teki 50 maalia ja 93 pistettä 78 runkosarjaottelussa. Mutta hän oli pitkään ollut tyytymätön palkkaansa Black Hawksissa. Vuonna 1968 hän oli uhannut lopettaa koko jääkiekon neuvottelujen jumiuduttua.
Jotain historiallista oli tapahtumassa ammattilaisjääkiekossa. Jotain, joka tulisi muuttamaan kaiken.
Portage & Main
Vuonna 1972 NHL:lle syntyi kilpailija. Kapinaliiga WHA, World Hockey Association. Bobby Hullin kiinnostusta lähteä uuteen liigaan tultiin tiedustelemaan jo edellisellä kaudella, kun Black Hawks vieraili Vancouverissa. Bobby törmäsi hotellin aulassa entiseen NHL-pelaajaan Bob Turneriin, joka vei hänet tapaamaan winnipegiläistä liikemiestä nimeltään Ben Hatskin tämän sviittiin.
Hatskin tarjosi $250,000 kaudessa niin kauaksi aikaa kuin Bobby itse halusi. The Golden Jet kieltäytyi kohteliaasti Jetsin tarjouksesta, sanoen, että hän uskoi saavansa vielä saman summan Chicagosta.
Ammattilaisjääkiekon ensimmäinen miljoonan dollarin sopimus lähti alulle siitä, kun Bobby sanoi tulevansa vain, jos hän saa miljoonan allekirjoitusbonuksen. Hull antoi hurjan vaatimuksen vain saadakseen WHA-tarjoajat pois kimpustaan, ei tosissaan.
Jonkin ajan kuluttua Winnipegiin tulossa olevan joukkueen omistajat ilmoittivat, että miljoona oli koossa. Kaikki uudet WHA-seurat olivat keränneet sen kokoon, ennätyssuuren sopimustarjouksen päälle.
Kesällä 1972 järjestettiin mahtaisa tilaisuus yhdessä jääkiekon kotimaan kuuluisimmista risteyksistä. Tuulinen ja kylmä Portage Avenuen ja Main Streetin yhtymäkohta on Winnipegin tunnetuin osoite. Neil Young – yksi kaupungin kuuluisista rokkareista lauloi paikasta: “Portage & Main 15 below, you stay inside and rock and roll”.
Bobby Hull tuli perheensä kanssa paikalle jättimäisen miljoonan dollarin shekin kanssa. Todellisuudessa itse sopimus oli allekirjoitettu USA:n puolella verosyistä, mutta se julkistettiin juhlallisesti Winnipegissä PR-syistä. Sopimukseen sisältyi siis miljoona dollaria allekirjoitusbonusta, viisi kautta pelaajana $250,000 per vuosi ja viisi kautta sikariportaan henkilönä $100,000 per vuosi.
Sopimuksen kokonaisarvo $2.75 miljoonaa (vuoden 1972 rahassa).
“Jos sanoisin, ettei isolla sopimustarjouksella olisi ollut mitään tekemistä sen kanssa, että kirjoitin nimeni Jetsin paperiin, valehtelisin”, myönsi Hull. Bobby sanoi uskoneensa, että Hawksin logo oli tatuoitu hänen rintaansa ikuisiksi ajoiksi. Se revittiin pois rahalla nopeasti.
Historiallisen diilin on myöhemmin todettu vaikuttaneen ammattilaisjääkiekkoilijoitten palkkojen kohoamiseen enemmän kuin mikään toisen tapahtuman. Lähes jokainen pystyi nyt pyytämään enemmän rahaa, tai vaihtaa liigaa elävän legendan esimerkin mukaisesti. Kuutisenkymmentä NHL-pelaajaa tekikin juuri niin.
Kaikki Bobby Hullin jääkiekkouran saavutukset kaikista tärkeimmissä kategorioissa ovat vakuuttavia, mutta hänen ehkä pysyvin saavutuksensa oli se, että hän antoi WHA-liigalle uskottavuuden, jonka kapinaliiga tarvitsi päästäkseen kunnolla alkuun.
WHA olisi voinut tarjota sopimusta paremmallekin pelaajalle kuin uransa loppusuoraa juuri aloittaneen Hullin. Bobby Orrille tai Guy Lafleurille, esimerkiksi. Bobby oli toki vielä yksi NHL:n kolmesta tai neljästä suurimmasta tähdestä ja parhaasta pelaajasta. Edellisellä kaudella hän oli pelannut eeppisessä Stanley Cupin finaalissa Montreal Canadiensia vastaan, jonka Habitants voitti seitsemässä ottelussa.
Mutta parempaa, karismaattisempaa PR-miestä uudelle liigalle ei ollut olemassakaan kuin Bobby Hull.
Syyskuu, 1972
Loikkaus kilpailevaan uuteen ammattilaissarjaan ei ollut NHL-pomojen mieleen. Kun Kanadan maajoukkuetta koottiin syyskuussa 1972 pelattavaa historiallista Summit-sarjaa varten, WHA-loikkareita Bobby Hullia, Derek Sandersonia, Gerry Cheeversiä tai JC Tremblayta ei edes kutsuttu leirille.
Tämä oli erikoista vielä senkin takia, että samojen pelaajien NHL-seurat kävivät kovaa oikeustaistelua samanaikaisesti pitääkseen heidät NHL:ssä. WHA:lla oli oma lakimiesarmeijansa, joka lähetettiin taistelemaan pelaajista eri oikeussaleissa ympäri Pohjois-Amerikan. WHA:n lakimiesjoukkue voitti kaikilla toimivalta-alueilla, paitsi juuri Chicagossa.
WHA:n onnistui siirtää Bobby Hullin oikeusjupakka Philadelphiaan, ja lopulta hän sai luvan pelata.
Bobby joutui maksamaan kapinaliigaan siirtymisestään kovan hinnan. Hän menetti mahdollisuuden edustaa kotimaataan historian eeppisimmässä pelisarjassa, ollessaan vielä aivan uransa huipulla.
NHL siis lähetti lakimiehensä oikeuteen väittelemään siitä, ettei Bobby Hull saanut pelata Winnipeg Jetsissä, koska hän oli NHL:n omaisuutta. Ja samanaikaisesti NHL väitteli siitä, ettei Hull, Kanadan kansalainen, voinut pelata vaahterapaita päällään, koska hän oli WHA:n omaisuutta.
Jopa Toronto Maple Leafsin pähkähullu omistaja Harold Ballard – jota ei voitu kutsua WHA:n ystäväksi – mörähti: “En välitä paskaakaan, vaikka Hull olisi tehnyt sopimuksen Kiinaan”, hän sanoi. “Hän on kanadalainen ja hänen pitäisi pelata Kanadan joukkueessa.”
Tekopyhyyden ja rahan voitto urheilusta. Bobby Hull on yhä katkera asiasta.
Hot Line vei jääkiekkoa eteenpäin
Bobby Hull ei ollut valinnut helpointa tietä, kun hän oli päättänyt laittaa nimensä Winnipeg Jetsin tarjoukseen. Toisen WHA-kauden jälkeen tämän edelläkävijämäisen teon romantiikka alkoi ohentua kuin hiukset Bobbyn päässä.
Hän oli tehnyt kaikkensa. Hän uskoi tavanneensa jokaikisen Winnipegin kansalaisen ainakin neljästi. Jetsillä ei mennyt kovin hyvin jäällä. Playoffien ensimmäisellä kierroksella se jäi Houston Aerosin alle neljässä ottelussa. Bobby pelasi ketjuissa, joille kukaan ei välittänyt keksiä lempinimiä. Hän alkoi ymmärtää, mikseivät useimmat WHA-pelaajat olleet tarpeeksi hyviä pelatakseen NHL:ssä.
Pelastus tuli Euroopasta. Jetsin scoutit toivat Winnipegiin kaksi ruotsalaista nuorta hyökkääjää, Anders Hedbergin ja Ulf Nilssonin, sekä puolustajan Lars-Erik Sjöbergin, josta tuli myöhemmin joukkueen kapteeni. Nämä miehet valkoisen leivän maasta tulivat muodostamaan rungon joukkueelle, josta oli tuleva paras WHA-joukkue koskaan.
Samalla he tuhosivat Kanadassa vallinneet ennakkoluulot eurooppalaisia pelaajia kohtaan. He toivat kanadalaiseen peliin taitavuutta ja luovuutta, joka yhdistettynä pohjoisamerikkalaisen jääkiekon parhaisiin puoliin tuli muuttamaan jääkiekon ikuisiksi ajoiksi.
Voidaan sanoa, ettei The Hot Line Hull – Hedberg – Nilsson ollut paras ketju jääkiekon historiassa, mutta se saattoi olla ketju, joka esimerkillään vaikutti pelin kehitykseen enemmän kuin mikään muu.
Hot Line pelasi yhdessä vain neljän vuoden ajan, mutta lähes jokainen NHL-joukkue yritti kopioida sen tavan yhdistää nopeus, taito ja luovuus. Modernin suunnanmuutospelin sanotaan syntyneen tämän ketjun ansiosta.
Glen Sather on aina sanonut Hot Linen ja Jetsin pelin toimineen hänen mallinaan, kun hän loi Edmonton Oilersin dynastian pelityylin mallin.
Suurin vahinko on se, ettei WHA:lla ollut TV-sopimusta tämän jääkiekon mullistaneen ketjun dominoidessa. Sen takia Hot Linen legenda elää jotenkin myyttisenä perimätietona, emme pääse kunnolla katsomaan sitä filmiltä.
Bobby Hull pelasi Chicagossa kuuluisassa Million Dollar Line-ketjussa Red Hayn ja Murray Balfourin kanssa, sekä HEM-ketjussa Phil Espositon ja Chico Mäen kanssa. Mutta Winnipegin Hot Line oli omaa luokkaansa.
Ura päättyy NHL:ssä
Bobby Hull teki viimeisen maalinsa NHL:ssä 12. maaliskuuta, 1980 Hartford Whalersin paidassa Detroit Red Wingsin maalivahdin Rogie Vachonin selän taakse. Tuolla kaudella 41-vuotias Bobby pelasi lyhyesti NHL-historian vanhimmassa ketjussa 51-vuotiaan Gordie Howen ja 39-vuotiaan Dave Keonin kanssa. Ylivoimaisesti vanhin ketju koskaan.
Hull pelasi Whalersissä Chicagon aikaisella alkuperäisellä numerollaan #16, koska Gordie oli itseoikeutetusti #9.
Syksyllä 1980 Bobby yritti vielä tehdä paluuta New York Rangersin harjoitusleirillä. Uusi valmentaja, USA:n ihmeen tehnyt Herb Brooks halusi tuoda Hot Line-ketjun vielä kerran yhteen. Sinipaitojen leiri toi hänet Pohjoismaihin, mutta sopimusta ei enää tarjottu. Rangers ja Bobby tulivat yhteistuumin siihen päätökseen, että oli tullut aika jättää kaukalot.
Loppusanat
Tässä henkilökuvassa on keskitytty Robert Marvin Hullin uraan jääkiekkoilijana ja niihin positiivisiin muistoihin, jotka hän on jättänyt jääkiekon ystäville ympäri maailmaa. Kukaan ihminen ei ole täydellinen. Meistä jokainen on joutunut elämässään kohtaamaan vaikeuksia ja haasteita. Emme ole aina toimineet niinkuin olisi pitänyt.
Omia tai kanssaihmistemme virheitä ja ongelmia ei pystytä unohtamaan, eikä niitä tule hehkuttaa, mutta tässä on lähdetty siitä ajatuksesta, että jos Bobby Hullin lapset ovat antaneet anteeksi, täälläkin on syytä jatkaa elämää ja muistaa ne hyvät asiat. Tämän kirjoittaneen lankomies toimi aikaisemmin karjabusineksessa; olen kuullut enemmän Bobby Hull-tarinoita kuin useimmat. Kaikki niistä eivät anna hienoa kuvaa The Golden Jetistä ihmisenä. Joitakin niistä en tule koskaan julkaisemaan missään.
Meidän ei tule pitää urheilusankareitamme, suosikkimuusikkojamme ja muita taiteilijoita roolimalleina.
Bobby Hull saattoi olla Chicagon – Amerikan kolmanneksi suurimman kaupungin ja ehkä parhaan urheilukaupungin – mahtavin ja paras urheilija aina Michael Jordanin aikoihin saakka. Hän välitti faneistaan, ja teki niin yli kahdeksankymppiseksi, elämänsä loppuun saakka.
Winnipeg Jetsiä ei olisi olemassakaan – tai sen tarina ainakin olisi hyvin erilainen – ilman Bobby Hullia. Syyskuussa 1972 Neuvostoliiton maajoukkueen ja NHL:n tähdistä kootun Team Canadan välillä pelattu Summit Series olisi ollut toisenlainen jos Bobby olisi saanut pelata. Häntä ei kapinaliigan pelaajana hyväksytty joukkueeseen Kanadan pääministerin valituksesta huolimatta.
NHL-pelaajille maksetaan nykyisin hyvä korvaus uhrauksista, joita väkivaltaisen ja kovan lajin pelaaminen vaatii. Bobby Hull oli pelaaja, jonka ansiosta ammattilaispelaajien palkat Pohjois-Amerikassa lähtivät alunperin nousuun. Hullin loikka WHA:n puolelle oli suurempi tekijä kuin edes Wayne Gretzkyn siirtyminen Edmontonista Los Angelesiin vuonna 1988.
Koko WHA-liiga ei ehkä olisi toiminut seitsemää vuotta ilman Bobby Hullia.
The Golden Jet pelasi ammattilaisena 23 kautta. Chicago Black Hawks, Winnipeg Jets, ja Hartford Whalers. Hän voitti Hartin muistopalkinnon NHL:n arvokkaimpana pelaajana kaksi kertaa, Art Rossin pistepörssin voittajana kolme kertaa, ja herrasmiespalkinto Lady Byngin kerran.
Hull oli NHL:n maalipörssin ykkönen seitsemän kertaa ensimmäisten viidentoista kautensa aikana. Alexander Ovechkin on ohittanut sittemmin; yhdeksän maalikuninkuutta 16 kauden aikana. Bobby oli mukana voittamassa Stanley Cupia Hawksin joukkueessa vuonna 1961. Kymmenen kertaa NHL:n ykkös All Star-kuusikossa ja kaksi kertaa kakkosessa.
Vladislav Tretjak on yhä suosittu henkilö Kanadassa. Bobby Hull teki kadeksan maalia neuvostoikonin taakse – enemmän kuin kukaan toinen pohjoisamerikkalainen jääkiekkoilija. Seitsemän WHA:n omassa Summit-sarjassa syksyllä 1974, ja vielä yhden vuoden 1976 Canada Cupissa. Viimeksimainittu oli voittomaali ensimmäisen parhaat vastaan parhaat-turnauksen semifinaalissa.
Tammikuun 30. päivänä, vuonna 2023 Chicagossa kuolleella Bobbyllä oli kuusi lasta. Yksi tyttäristä, Jessica, on opettaja, toinen, Michelle, on juristi. Pojista Bart Hull pelasi amerikkalaista jalkapalloa ammattilaisena Kanadan sarjassa. Bobby Jr. voitti Kanadan A-junnumestaruuden Memorial Cupin vuonna 1980 samassa joukkueessa Dale Hawerchukin kanssa. Blake ja Bobby Jr. voittivat Allan Cupin – Kanadan amatöörimestaruuden – Brantford Mott`s Clamatos-joukkueessa vuonna 1986.
Kolmanneksi vanhimman pojan, Brett Hullin, tarina on tätä lukeville parhaiten tuttu.
Bobby ja Brett Hull muodostavat NHL-historian ainoan isä ja poika-duon, joka on tehnyt yli 50 maalia kaudessa, yli 500 maalia, voittanut Hartin muistopalkinnon (Bobby kahdesti, Brett kerran), ja Lady Byngin, ja NHL:n maalikuninkuuden (Bobby seitsemän ja Brett kolme kertaa).
Kummankin paidat on jäädytetty. Bobbyn Chicagossa, Winnipegissä ja sitä kautta Arizonassa ja Brettin St. Louisissa. Brett kantoi isänsä vanhaa paitaa #9 uransa viimeisissä otteluissa Coyotesissa. Evander Kane pyysi Winnipegissä pelatessaan Bobbyltä lupaa pelata numerolla yhdeksän, ja sai myöntävän vastauksen.
Brett Hull aateloitiin Hockey Hall of Fameen vuonna 2009, Bobby vuonna 1983.
Bobby Hull muistetaan parhaiten kovista lyöntilaukauksistaan ja hirvittävästä luistelunopeudestaan. Hän pelasi 1,063 runkosarjaottelua NHL:ssä, ja teki niissä 610 maalia ja 1,170 pistettä. 640 jäähyminuuttia. Stanley Cupin playoffeissa 119 ottelua lisää; 62 maalia ja 129 pistettä.
NHL ei hyväksy kapinaliigassa tehtyjä maaleja ja pisteitä virallisiin tilastoihinsa, mutta jos NHL- ja WHA-maalit lasketaan yhteen (runkosarja plus playoffit), Bobby Hullilla on 1,018 ammattilaisena tehtyä maalia.
Bobby ja Dennis Hull ovat yhä NHL-historian eniten runkosarjamaaleja tehnyt veljeskaksikko 913 maalillaan. Dennis teki 303. Wayne ja Brent Gretzkyn yhteissaldo on 895 runkosarjamaalia.
Täällä Jouni Nieminen, Edmonton
Twitter: @OnsideWithJouni
[email protected]
