22.10.2024. Moni odotti huippukautta Nashville Predatorsilta. Mikä ihme on vialla Tennesseessä? Hyvä alku on tuikitärkeä National Hockey Leaguessa. Vain 4-7 ottelua on pelattu, mutta haukutaan/hehkutetaan joukkueita silti! Kovaa rakkautta valmentajilta. Suosittu 1980-luvun Canucks-pelaaja on poissa.
Mikä ihme on vialla Nashvillessä?
Central on todella kova ja tasainen divisioona. Moni ennakoi Nashville Predatorsin sen kärkipaikoille vielä kuukausi sitten, koska GM Barry Trotz lisäsi joukkueeseen Steven Stamkosin, Jonathan Marchessaultn, ja Brady Skejn.
Todistettavasti johtajia ja voittajia.
Lisäksi joukkueessa oli jo ennestään Conn Smythe-hehkua Ryan O`Reillyssa ja todella hyviä pelaajia, kuten Filip Forsberg, ja Roman Josi. Yksi maailman parhaista maalivahdeista, Juuse Saros, sai uuden pitkän diilin.
Pidin todella dokumenttisarjasta ”FACEOFF: Inside The NHL”. Filip Forsberg on yksi siinä seuratuista pelaajista. Lämmin katsomissuositus.
NHL-blogi laittoi ennakossaan Predatorsin rohkeasti Centralin kolmanneksi. “Nashville Predators lähtee nyt voittamaan. Heti kauden alusta, eikä ylärajaa tunneta. Saatamme katsoa parasta Nashvillen joukkuetta pitkään aikaan. Niin paljon johtajuutta, ja rautaista Stanley Cup-kokemusta on liittynyt joukkueeseen”, kirjoitin.
Centralin ennakko on luettavissa tästä: https://broidi.com/2024/10/07/onside-with-jouni-runkosarjaennakko-central/
Tätä kirjoitettaessa ennen maanantain pelejä Nashville on hävinnyt kaikki kauden viisi ensimmäistä peliään. Se on 32. sijalla 32:n joukkueen sarjassa. Maalisuhde -13 on niin huono, että vain San Jose Sharksilla on huonompi (-14). NHL:n huonoin (jaettu) maalinteossa ja tasakentällisin.
Steven Stamkos teki kauden ensimmäisen maalinsa lauantain tappiossa Detroitia vastaan.
Mistä tämä oikein johtuu? Miten paperilla näin kova ryhmä voi aloittaa kauden näin huonosti? On toki amatöörimäistä alkaa tehdä johtopäätöksiä viiden pelin perusteella. Odotetaan vaikka 15 pelin kohdalle. Mutta lännen villi kortti-paikka on jo kahdeksan pisteen päässä.
Onko joukkueessa liikaa hyviä, lähes saman roolin pelaajia? Stamkos on rightin pelaaja, joka on tottunut laukaisijan paikkaan Tampan ylivoimassa. Marchessault on rightin pelaaja, joka on pelannut samaa paikkaa Vegasissa. Forsberg on pelannut tuolla paikalla, rightin pelaajana, Nashvillessä.
Vanha kysymys siitä, vaikka NHL:ssä on systeemit ylivoimapelille, erityiset valmentajat ja niin edelleen, onko ylivoimassa tärkeintä systeemi vai pitäisikö antaa siihen valittujen pelaajien käyttää luovuuttaan, koska siksi, siis heidän taitojensa ja luovuutensa ansiosta, heidät on ylivoimaan alunperin otettu?
Edmonton Oilersin ylivoima on ollut viimeisten vuosien ajan historiallisen kova. Sen ehkä paras vahvuus on se, että pelaajat pystyvät vaihtamaan paikkoja koko ajan. Laukaus ei tule tietyltä samalta pelaajalta aina samasta paikasta. Tällä kaudella Öljyn ylivoima on tehnyt yhden maalin, yrityksiä on ollut viisitoista.
Meneekö vain jonkin aikaa, ennenkuin jokainen löytää oman hommansa ja sopivan roolin? Tällä hetkellä Predsin ylivoimassa Stamkos ja Josi pelaavat pointilla, Forsberg, O`Reilly ja Marchessault hyökkääjinä.
Noita pisteitä ei helpolla kurota kiinni, vaikka aikaa onkin. Onko GM Barry Trotzilla kärsivällisyyttä odottaa, että kaikki paranee? Mitä jos syöksy jatkuu?
Andrew Brunette, Bruno, tuo mies, joka teki viimeisen maalin Patrick Royn taakse, ja palasi valmentajaksi, on todella pidetty ja arvostettu mies NHL-jääkiekossa. Pitäisikö Trotzin tehdä joku isompi muutos, jotta joukkueen painajaismainen kurssi kääntyy?
Predators pelaa tulevana maanantaina Tampassa. Steven Stamkosin kotiinpaluu. Mitä jos Predators on hävinnyt kahdeksan peräkkäin sinne tultaessa?
Tappelut herättivät nukkuvan karhun
Edmonton Oilersin alkukausi on ollut erikoinen. Joukkueen leirillä oli jokin ilmiselvästi pielessä. Ei hyvä leiri. Ehkä pelejä oli liikaa, peräti kahdeksan. Connor McDavid pelasi niistä kuusi. Jotkut NHL:n suurimmista tähdistä pelaavat ehkä kaksi.
Emotionaalisen tason löytäminen, kun yhdellä maalilla hävitystä Stanley Cupin finaalin Game Sevenistä on kulunut vain muutama kuukausi, ei ole selvästi yksinkertainen juttu. Stanley Cup-finaalin häviäjän darra. Joukkue ei ole yhtä hyvä kuin viime kaudella. Se menetti nopeita pelaajia. Ryan McLeod, Warren Foegele, Dylan Holloway ja syksyn todellinen sensaatiopakki Philip Broberg ovat poissa.
Kolme kotitappiota heti aluksi; Winnipeg, Chicago ja Calgary. Kamppailuvoitto Philadelphia Flyersista, jossa joukkue näytti saavan hengen päälle parin tappelun jälkeen, ja voitti lopulta jatkoajalla (tästä lisää myöhemmin).
Flyersin kapteenin Sean Couturierin ei kannattanut, eikä olisi tarvinnyt ottaa tappelua Edmontonin pienimmän miehen Troy Stecherin kanssa. Stecher herätti joukkueensa vastaamalla maalivahdin yliajoon – Stu Skinner myi yliajon putoamalla jäähän aika kovaa, mutta Couturier olisi voinut myös väistää.
Sean Couturierin ei johtotilanteessa olisi pitänyt ottaa nokkapokkaa. Ehkä hän on rehellistä peliä pelaava pelaaja, joka katsoo, että jos ajan maalivahdin levyksi, on vastattava teosta.
Roolipelaajien, kuten Troy Stecherin, tehtävä on tuoda energiaa. Heti tämän jälkeen Oilersin nelosketjun nestori Corey Perry otti tappelun Flyersin kolmosketjun Joel Farebeen kanssa. 24-vuotiaan Farabeenkään ei olisi tarvinnut ottaa ottelua 39-vuotiaan Perryn kanssa. Hyvä vaihtokauppa kotijoukkueelle.
Matt Duchenen maali
Dallas Starsia kannattaa seurata. Yksi Stanley Cup-suosikeista. Pete DeBoer on vaativa valmentaja. GM Jim Nill on rakentanut joukkueen maagisella tavalla. Kapteeni Jamie Benn pelaa sopimuksensa viimeistä kautta, Tyler Seguinillä on kaksi kautta jäljellä.
Jason Robertson, Roope Hintz ja Miro Heiskanen ovat vielä nuoria tähtiä, joitten perässä on tulossa vielä nuorempia tähtiä, kuten Wyatt Johnston ja Logan Stankoven. Stankovenilla on jo seitsemän syöttöpistettä. Hän johtaa tulokkaitten pistepörssiä, ja saattaa jopa voittaa Calderin.
Joukkue, joka pystyy kääntämään pelejä voitoiksi. Hyvä esimerkki saatiin lauantaina, kun Edmonton tuli Texasiin. Oilers vei peliä ensimmäisessä erässä (laukaukset 11-2), ja toisen erän puoliväliin saakka (laukaukset 17-4).
Jake Oettinger – jonka nimen Jim Nill sai kahdeksan vuoden sopimukseen – ei päästänyt kiekkosateessa yhtään taakseen. Ja sitten Stars otti pelin haltuun. Dallas pääsi ylivoimalle toisen erän lopussa. Aloitus tuli Edmontonin puolustusalueen p-pisteelle.
Matt Duchene tuli aloittajaksi Starsin puolelta, mutta lensi ulos. Roope Hintz tuli tilalle, ja voitti kiekon Ryan Nugent-Hopkinsin edestä puhtaasti, vetäen sen taakse Duchenelle. Nuge saattoi yllättyä, koska kiekon vetäminen tuonne ei ollut helppo temppu Hintziltä. Duchene on 40-maalin mies muutama vuosi sitten, joka osaa laukoa kiekkoa. Ja osaa laukoa älykkäästi.
Nopea rannelaukaus Stu Skinnerin hanskapuolelta puhtaasti sisään, ja peli oli nopeasti 1-0.
Puolustaja Darnell Nurse olisi tilanteessa voinut tulla Matt Duchenen laukauksen eteen. Mutta hän ei tullut. Kun laukoja on noin kaukana, blokkaus, tai edes peittäminen ei ole huono vaihtoehto. Jos tulee vastaan, on varmistettava, että laukaisulinja suljetaan. Muuten tekee maskia omalle maalivahdille. Hän olisi voinut heittäytyä eteen ja sulkea matalat laukaukset. Mutta hän ei tehnyt sitä. Hän halusi ilmeisesti antaa Skinnerin nähdä kiekon.
Stuart Skinneriä voidaan syyttää maalin päästämisestä, tietenkin. Rannelaukaus noin kaukaa. Saattoi osua johonkin, ja muuttaa suuntaa matkalla. Tämä maali muutti koko pelin suunnan.
“Vanhanaikaista” valmennusta
Media ja sosiaalinen media ovat tehneet liian suurta numeroa tilanteesta, jossa Boston Bruinsin kapteeni Brad Marchand menetti kiekon hyökkäyssinisellä Utahissa ja “Hockey Club” pääsi seuranneesta hyökkäyksestä tekemään maalin (joka hylättiin paitsiona).
Kamerat löysivät päävalmentaja Jim Montgomeryn antavan penkillä kapteeninsa kuulla kunniansa. “Monty” käveli vielä pois ja tuli vielä takaisin huutamaan lisää. Valmentaja ei ollut tyytyväinen.
Monty valmentaa ammattilaisia, joille maksetaan paljon rahaa pelaamisesta, voittamisesta. Kaikki ei aina suju hyvin. Joskus valmentajan on oltava tiukkana. Tämä on asia, mikä ei koskaan tule muuttumaan ammattilaisurheilussa. On kyse huippu-urheilusta, jossa tunteet käyvät kuumina, ja paineet ovat kovat kaikilla.
En usko, että Montyn sopimustilanteella on asian kanssa tekemistä (hän valmentaa diilinsä viimeistä vuotta, eikä jatkosta ole vielä sovittu). Hän on aina elänyt ja koutsannut tunteella. Niinkuin pitääkin. Hän ei ole niin huolissaan Bruinsin tilastosta (3-2-1), seitsemän pistettä, 12. sija NHL:ssä, neljäs idässä ja toisena Atlanticissa.
Jääkiekko on laji, jossa on elettävä tunteella. Boston Bruins on vuodesta toiseen kova joukkue, koska se pystyy aina pelaamaan tietyn standardin mukaisesti. Muu ei kelpaa.
Jim Montgomery sanoi, että 3-2-1 on ok. Hän ei ole siitä huolestunut. Hän ei huoli tuloksista, vaan prosessista. Bruins ei ole pelannut niin hyvin kuin sen paikka taulukossa saattaa kertoa.
Vain nelosketju Cole Coepke – Mark Kastelic – John Beecher näyttää saavan puhtaat paperit toistaiseksi. Koepke on joukkueensa paras pistemies, Kastelic ja Beecher ovat jaetulla toisella tilalla. Näin ei pitäisi olla.
On mahdotonta olla ajattelematta, että Boston Bruinsilla on Patrice Bergeronin menettämisen krapula päällä. Toisellakin kaudella tämän lopettamisen jälkeenkin vielä.
Old School valmennusta, toinen osa
Toinen esimerkki vanhan koulun valmennuksesta tuli Flyers @ Oilers-pelissä. Leon Draisaitl oli toisena syöttäjänä todella tärkeässä pelin tasoittaneessa maalissa, ja sitten ratkaisi voiton jatkoajalla. Mutta jotain huomattavaa tapahtui ennen näitä onnistumisia.
Pelin ollessa 3-2 Philadelphialle toisen erän lopulla, Draisaitl tökkäsi Garnet Hathawayn kumoon takaapäin poikittaisella mailalla. Edellisessä Flames-pelissä #29 otti huitomiskakkosen, kun peli oli vielä tasan 1-1. Emme tiedä, oliko Hathaway tehnyt jotain poikittaisen ansaitakseen. Ehkä, mutta tuossa tilanteessa on ajateltava joukkuetta, ei kostoa.
Oilersia vasta 11 kuukautta valmentanut Kris Knoblauch laittoi poikittaisen jälkeen Draisaitlin vilttiin useamman vaihdon ajaksi. Sinne pakkien ja hyökkääjien väliselle viimeiselle hyökkääjän paikalle. Joku penkinlämmittäjänä pelannut lukija tietää paikan hyvin.
Oilersin pelejä katsoneet tietävät, että Knoblauchilla on tapana heittää aina alivoiman jälkeen #97 ja #29 yhtäaikaa jäälle. Vastustajan parhaat ovat juuri poistuneet kaukalosta. Tällä keinolla saadaan mahdollinen todella edullinen vastakkainpeluutus. Toimi playoffeissa.
Tällä kertaa #29 sai katsoa muitten menevän jäälle tässä tilanteessa. Jeff Skinner sai ottaa hänen paikkansa. Ja The Deutschland Dangler istua vielä muutaman vaihtovuoron lisää. Ei ole helppoa laittaa juuri 14 miljoonaa Amerikan taalaa per vuosi-diilin allekirjoittanut maailman parhaisiin lukeutuva pelaaja vilttiin. Se vaatii pokkaa valmentajalta.
Edmontonin kaltaisessa kylässä kaikki huomasivat heti, mitä oli tapahtunut. Muut pelaajat, media, ja erittäin tarkasti pelejä hallissa, kodeissa ja lukuisissa bistroissa ja saluunoissa seuraava asiantunteva yleisö.
Pelaajan laittaminen vastuuseen tekemisistään pienellä istutuksella on vanhanaikaista old school-kiekkoa. Mutta nyt oli kyseessä Leon Draisaitl. Tämän tason pelaajia ei istuteta helposti. Ei oikeastaan koskaan. Tuli mieleen kaukaa menneisyydestä Robbie Ftorek, joka LA Kingsin valmentajana laittoi kerran Wayne Gretzkyn “ajattelemaan asioita” penkin päähän.
Mitä helvettiä Ftorek luuli Väinön oppivan enää siinä vaiheessa?
Huomattava viltitys siis Edmontonissa. Se sai jokaikisen pelaajan huomion. Se sai myös kaikkien aikojen parhaan saksalaispelaajan huomion. Ei ole varaa ottaa typeriä jäähyjä, vaikka olet kuka. Ei tilanteessa, jossa peli on vielä voitettavissa, ja haetaan keinoa päästä tasoihin.
Ja sitten Leon Draisaitl palasi jäälle, sai syötön tasoitusmaaliin, ja ratkaisi jatkoajalla. Ja myönsi pelin jälkeen jäähynsä olleen tarpeettoman. Tapahtumat päättyivät hyvin ehkä pienellä onnella. Draisaitl ei hymyillyt pelin jälkeen. Hän ei ollut vihainen. Hänen tiedetään hymyilleen viime vuonna.
RIP Moe Lemay
Näin Moe Lemayn viimeisen kerran, kun Edmontonin vanhan Northlands Coliseumin päättäjäisiä juhlittiin hienoin menoin joitakin vuosia sitten. Paikalle oli kutsuttu yli 150 entistä pelaajaa. Hän näytti yhä todella nuorelta yli viisikymppisenä. NHL:n seuraajat muistavat Maurice “Moe” Lemayn parhaiten 1980-luvun Vancouver Canucksista.
Hän oli leftin puolelta laukova, taitava laituri, joka ei epäröinyt pelata kovaa tarvittaessa. Suosittu pelaaja Vancouverissa. Hän pelasi yhden 21 maalin kauden 1984-85 (kausi, joka alkoi surullisenkuuluisan Bill LaForgen ollessa valmentajana alussa).
Junnuissa Moe pelasi Ottawa 67sin todella kovassa joukkueessa, jota valmensi legendaarinen Brian “Killer” Kilrea. Samassa joukkueessa pelasi huippuketju Sean Simpson – Yvon Joly – Jim Fox. Fox tunnetaan nykyisin Los Angeles Kingsin kommentaattorina, viininviljelijänä ja entisenä Kingsin pelaajana.
Moe Lemay oli pettynyt, kun hän ei hyvän leirin jälkeen päässyt Vancouver Canucksin NHL-joukkueeseen syksyllä 1981. Hänet palautettiin junnuihin. Kauden kohokohta tuli Pohjois-Dakotassa vuodenvaihteessa, kun Dave Kingin valmentama Team Canada voitti ensimmäisen U20 maailmanmestaruutensa. Lemay teki kaksi maalia turnauksessa, jonka viimeisen ottelun jälkeen kanadalaiset lauloivat oman kansallislaulunsa itse, koska hallista ei löytynyt ääninauhaa sen soittamiseksi.
Päivän triviakysymys: Kanadan joukkueessa pelasi pelaaja, joka lensi paikalle Suomesta. Kenestä on kysymys?
Viikkoja myöhemmin Lemay pääsi pelaamaan joitakin pelejä Showssa, ja teki ensimmäisen maalinsa Vancouverin Pacific Coliseumissa Boston Bruinsia vastaan helmikuun 17. 1982. Vancouver voitti maalein 6-2, ja päävalmentaja Roger Neilson antoi 19-vuotiaan Lemayn pelata ylivoimassa.
Hän oli toisena syöttäjänä ensimmäisessä erässä Ivan Hlinkan ylivoimamaaliin, ja ykkössyöttäjänä toisessa erässä Blair MacDonaldin ylivoimamaaliin. Kolmannessa erässä hän teki ensimmäisen NHL-maalinsa jälleen ylivoimalla, McDonaldin ja Hlinkan syötöistä. Allekirjoittanut sattuu muistamaan pelin, koska en päässyt sitä katsomaan livenä. Yleensä yritän aina päästä katsomaan Boston Bruinsin ottelut, missä sitten olenkin.
Seuraavana päivänä Lemay täytti 20 vuotta. Nuo kolme pistettä jäivät hänen ainoikseen sillä kaudella NHL:ssä. Maaliskuussa 1987 hänet treidattiin Edmontoniin. Canucks sai vaihdossa Raimo Summasen. Oilersissa Lemay sai nimensä Stanley Cupiin kauden päätteeksi. Matka jatkui Bostoniin, jossa hän oli mukana toisessa Cup-marssissa Bruinsin kanssa.
NHL-uran päätyttyä hän pelasi kymmenisen vuotta Euroopassa, pääasiassa Saksassa.
Emme tiedä kuolinsyytä, mutta Moe Lemay kuoli ihan liian nuorena, 62-vuotiaana. RIP
Täällä Jouni Nieminen, Edmonton
X: @OnsideWithJouni
Facebook: Jouni Niemisen NHL
