Seuraavan kerran kun valitat Helsinki-Vantaan penkeistä tai ylipitkästä vaihdosta Frankfurtissa niin mieti, että joku on oikeasti tehnyt lentokentästä kodin. Nyt ei puhuta siitä yhdestä kaverista, joka jäi baarin jälkeen nukkumaan terminaaliin vaan Mehran Karimi Nasserista – miehestä, joka asui Pariisin Charles de Gaullen lentokentällä lähes 20 vuotta. Huhhuh! Kaksikymmentä vuotta terminaalin penkillä, eikä edes Priority passia.
Sir Alfredin tarina – elämää terminaalissa
Mehran Karimi Nasseri (”Sir, Alfred”) saapui Charles de Gaullen kentälle vuonna 1988. Mies oli liikkeellä pakolaisena ja paperit katosivat (tai varastettiin – riippuu keneltä kysyy). Lopputuloksena hän ei saanut pääsyä Ranskaan, ei paluuta Iraniin eikä lentoja eteenpäin. Viranomaiset pyörittelivät papereita mutta kukaan ei halunnut ottaa miestä vastaan – niinpä hän jäi terminaalin penkille.
Nasseri teki terminaalista kodin. Penkki sängyksi, matkalaukut vaatekaapiksi ja kentän kahvilat keittiöksi. Päivät kuluivat kirjoittaen muistikirjaa, lukien lehtiä ja seuraillen matkustajien vilinää. Lentokentän työntekijät alkoivat pitää häntä omana maskottinaan – jopa postia tuli osoitteella ”Sir Alfred, Terminal 1”.
Hollywood kiinnostui ja koko maailma seurasi
Nasserin elämästä tuli kansainvälinen sensaatio. Steven Spielberg nappasi tarinan ja teki siitä elokuvan ”The Terminal”, jossa Tom Hanks jäi lentokentälle jumiin. Leffan jälkeen Sir Alfredista tuli julkkis. Haastatteluja, lehtijuttuja ja uteliaita turisteja riitti – välillä jopa kuusi haastattelua päivässä.
Miksi hän jäi vaikka olisi voinut lähteä?
Vuonna 1999 Ranska myönsi Nasserille oleskeluluvan. Mutta mies ei suostunut allekirjoittamaan papereita, koska niissä oli väärä nimi ja kansalaisuus. Hän halusi olla ”Sir, Alfred” – ei Mehran Karimi Nasseri, ei iranilainen vaan oma itsensä. Niinpä hän jäi terminaaliin vielä vuosiksi kunnes terveys petti ja hänet vietiin sairaalaan vuonna 2006. Myöhemmin hän asui hetken hostellissa mutta palasi vielä lentokentälle, jossa menehtyi vuonna 2022.
Miksi joku valitsee terminaalielämän?
Onko tämä vapaaehtoista vai kohtalon oikku? Ehkä vähän molempia. Lentokenttä on kuin pieni kaupunki: ruokaa, suojaa, seuraa ja aina uutta nähtävää. Mutta 20 vuotta ilman omaa sänkyä, suihkua tai rauhaa? Broidi myöntää, että yhden yön jälkeen olisi jo äitiä ikävä.
-Broidi
