4.8.2024. Brett Hull oli yksi NHL-historian legendaarisimmista maalitykeistä. Hullin polku vielä legendaarisemman isän varjosta oli yksi erikoisimmista. Tässä pieni henkilökuva miehestä, joka viime viikolla esiintyi jo elokuvassa, ja valittiin aikaisemmin St. Louisin kaupungin urheiluhistorian suurimmaksi persoonaksi.
Moncton, New Brunswick, Kanada, lokakuu 1986
Brett Hull tunsi lokakuun lopulla, vuonna 1986, olevansa paikassa, jossa hän ei olisi halunnut olla. Ja vielä sellaisen ihmisen seurassa, jonka kanssa hän viimeiseksi olisi halunnut iltapäiväänsä viettää.
Moncton Golden Flamesin – Calgary Flamesin AHL-farmijoukkueen – valmentaja Terry Crisp oli kutsunut ensimmäistä ammattilaiskauttaan pelanneen, vasta 22-vuotiaan Hullin toimistoonsa. Crisp vihasi Hullia. Hän ei vanhan koulun miehenä voinut ymmärtää nuorukaista, joka näytti aina pitävän hauskaa. Hän pelasi ja harjoitteli aina hymy huulillaan.
Yliopistokiekosta varattu nuorukainen oli joukkueensa ylivoimaisesti paras maalintekijä. Hän pelasi ketjussa oivasti peliä rakentaneen Doug Kostynskin (Lappeenranssa muistetaan kaveri) kanssa, mutta valmentaja ei koskaan ollut tyytyväinen. Crisp laittoi Hullin välillä vilttiin. Tai peluutti nelosketjussa. Hän haukkui Hullia, yritti saada tämän naurunalaiseksi muun joukkueen edessä, pelotteli tätä, ja huusi suoraa huutoa naama punaisena.
Hän ei ymmärtänyt mitenkään sitä, että NHL-legendan poika saattoi pelata koko kauden AHL:ssä, pudottamatta koskaan hanskojaan.
Kaikesta tästä huolimatta Brett Hullin hymy ei hyytynyt. Terry Crisp vihasi sitä, miten hän lauloi omia laulujaan kesken harjoitusten, ja jäi niitten jälkeen yksin jäälle huvittelemaan, laukomalla kiekkoja kaukalosta ylös katsomon uloskäynteihin. Crisp saattoi kotiin lähtiessään kuulla, miten kiekot kolisivat pitkin katsomoja ja portaita.
Tähän lokakuiseen palaveriin Crisp oli hakenut Hullin suoraan Golden Flamesin pukukopista, jossa tämä juuri oli laulamassa suosikkinsa Neil Youngin biisiä, kun valmentaja marssi sisään vihaisena. Toimistollaan hän raivosi puhuneensa juuri puhelimessa Calgary Flamesin GM Cliff Fletcherin kanssa.
“Sanoin Cliffille, että haluan sinut pois joukkueestani!”, Terry Crisp mylvi. “Sanoin hänelle, että haluan sinut pois minun kaupungistani. En halua sinua lähellekään minun pelaajiani. En halua sinua edes samalle planeetalle!”.
Brett Hullia harmitti ja kiusasi aina se, että ennen keväällä 1988 tapahtunutta treidiä Calgarystä St. Louisiin häntä pidettiin pelaajana, joka ei välittänyt. Maalinteko oli hänelle luonnollista. “Miten voit tehdä kaikki nuo maalit jos et tee ollenkaan töitä?”, hän kirjoitti vuonna 1991 ilmestyneessä kirjassaan “Shootin` and Smilin`”.
“Tein aina töitä. Tein hommia Pentictonissa, Brittiläisessä Kolumbiassa, kun tein 105 maalia kaudella 1983-84. Tein töitä Minnesota-Duluthin yliopistojoukkueessa kun tein 32 maalia 48 ottelussa kaudella 1984-85 ja 52 lisää 42 ottelussa seuraavalla kaudella. Ja tein töitä myös Monctonissa, koska tein 50 maalia. Tein vielä töitä myös Calgaryssä, jossa osa-aikaisena pelaajana tein 26 maalia 52 ottelussa.”
Brett Hullin tapauksessa peli kulki parhaiten silloin, kun hän piti samalla hauskaa. Hänen pelinsä perustui rentouteen, taitoihin, aavistamisiin, pelisilmään, ja oikeisiin ajoituksiin. Hän ei uskonut, että jääkiekkoilijoitten piti olla kuin jonkinlaisia ohjelmoituja robotteja. Hän ei ymmärtänyt, miten pukukopissa ja penkillä hermostuneena tuhiseva pelaaja voi pelata hyvin. “Jotkut muut pelaajat pelaisivat paremmin, jos he eivät ottaisi pelitilannetta niin tiukkamaisesti”, hän sanoi. “He keskittyvät ja keskittyvät, näyttävät kovilta ja ilkeiltä, ja valmentajat tulkitsevat sen merkiksi intensiivisyydestä ja kovasta työnteosta.”
“He unohtavat käyttää puhtaita pelitaitojaan kaiken uhisemisen keskellä. He luulevat, että jääkiekkoa pelataan pelkästään sisulla. Heidän olisi parempi pitää vähän hauskaa.”
Son of a Gun
Brett Hull on yksi NHL:n kaikkien aikojen parhaista maalitykeistä. Hänen huippuvuotensa ajoittuivat 1990-luvun alkuun, takatukkien aikakaudelle, jolloin NHL:ssä nähtiin vielä paljon maaleja, ja pelit olivat yleisöönmeneviä. Hull oli tunnettu todella nopeasta laukauksestaan, joka lähti usein suoraan syötöstä, ilman asettelua. Hän osasi hiipiä maalintekopaikkoihin jotenkin tilanteen ulkopuolelta, usein vasemmalta puolelta rightin laukojana.
Hänen maalilaukauksensa saivat katsojat nousemaan ylös istumapaikoiltaan niin St. Louisissa kuin kaikkialla NHL:ssä. Hull oli yksi niistä harvoista pelaajista, jonka nähdäkseen fanit maksoivat hyvän hinnan pääsylipuista. Koskaan ei tiennyt mitä tulisi tapahtumaan, kun #16 oli jäällä.
Brett Hullin nimi herätti pelkoa hänen aikakautensa maalivahdeissa. Hyvin samaan tapaan kuin hänen kuuluisa isänsä Bobby Hull, joka tunnettiin yhtenä lyöntilaukauksen ja käyrien lapojen ensimmäisistä käyttäjistä NHL:ssä. Bobbyn lämärin on mitattu lähteneen 113 mailin tuntinopeudella ja hän oli myös yksi historian nopeimpia luistelijoita. Ensimmäinen 50 maalia yhdellä kaudella tehnyt NHL-pelaaja.
Bobby pelasi 16 kautta NHL:ssä (ja koko kapinaliiga WHA:n seitsemän kautta) ja teki 610 maalia vasemmalta laidalta. Brett uskoi saaneensa jääkiekkolahjakkuutensa verenperintönä isältään, mutta luistelun äidiltään Joannelta, entiseltä ammattilaistaitoluistelijalta. Vaikka aina puhutaan Brettistä Bobbyn poikana, ja viitataan tämän geeneihin, tosiasiassa Joanne oli se, joka opetti hänet luistelemaan. Kuten kiekkoäidit useimmin tekevät.
Brett ei käyttänyt lyöntilaukaustaan oikeastaan kovin paljoa. Hänen bravuurinsa oli nopea “snapshot”, jonkinlainen lämärin ja rannelaukauksen välimuoto. Hän uskoi, että maaleja pystyi tekemään paremmin, jos osaisi tehdä tiensä lähemmäksi ja sitten laukoa nopeammin.
“Brett pystyi tekemään maaleja millä tavalla tahansa”, sanoi Bobby pojastaan. “Laukaus lähti maalivahdin huomaamatta. Minä rakastin maalintekoa, kun pelasin, mutta minä vain löin kiekon lujaa kohti maalia kummemmin suunnittelematta. Kun katsoin Brettiä, huomasin, että jos maalivahdin paino on vasemmalla jalalla, hän lähettää kiekon aivan vasemman jalan vierestä. Jos paino on oikealla, kiekko tulee ohi oikean jalan vierestä.”
“Minä en koskaan pystynyt edes ajattelemaan tuolla tavalla”, nauroi Bobby. “Minä tiesin pelatessani, että osasin luistella, laukoa ja minulla oli kova kunto. Hän tekee paljon muutakin.”
“Maailmassa ei ole hienompaa tunnetta kuin luistella ylös, tehdä maali, ja tuntea, miten kahdeksantoista tuhatta ihmistä hurraa juuri sinulle”, sanoi Brett Hull “Hockey`s Top Gun”-videolla vuonna 1991. “Minulla näyttää olevan kyky päästä maalipaikkoihin, ja osaan laukoa kiekkoa aika hyvin. Muuten, kuten on sanottu, en ole loistava luistelija, en kovin hyvä puolustamaan. Parannan koko ajan, ja yritän tulla paremmaksi johtajaksi. En pelaa alivoimia. Tuollaiset pienet asiat tekevät pelaajasta erikoisen. En tunne olevani vielä sellainen.”
Chicago ja Winnipeg
Brett Hull on ainoa Bobby ja Joanne Hullin viidestä lapsesta, joka on syntynyt Kanadassa. Hän syntyi Ontarion Bellevillessä, jossa perhe vietti kesänsä, 6. elokuuta, vuonna 1964. Bobby Hull oli uransa huipulla Chicago Blackhawksin supertähti, ja perhe tuli asumaan Chicagossa kaikki jääkiekkokaudet vuoteen 1972 saakka.
Bobby toi usein neljä poikaansa Chicago Stadiumin jäälle harjoitusten jälkeen. Hawksin maalivahti Tony Esposito hermostui joskus Hullin veljeksiin, näihin pikkuvesseleihin, jotka laukoivat kiekkoja yllättävän kovaa suoraan hänen päätään kohti. Lapsuudenystävä Tony Granato kertoi kerran tarinaa siitä, miten seitsemänvuotias Brett huvitteli ulkojäillä ampumalla kiekkoja päin kaukalon vierestä kulkevia junia.
Brett oli seitsemänvuotias, kun perhe muutti isän uuden työpaikan perässä Kanadan Winnipegiin. Hän ei ymmärtänyt mitään isänsä saamasta miljoonan dollarin pelisopimuksesta. Seuraavien seitsemän vuoden ajan Winnipeg Arenasta tuli Hullin veljesten leikkipaikka. He tulivat aina Jetsin harjoitusten jälkeen jäälle. Jetsin maalivahdit Joe Daley ja Ernie Wakely jäivät usein torjumaan poikien laukauksia.
Kymmenvuotiaana Brett pystyi jo laukomaan kiekkoja päin Arenan päätyseinällä ollutta jättiläismäistä kuningatar Elizabethin kuvaa. Eräänä päivänä Hullin veljekset saivat hyvän opetuksen laukaustarkkuudesta itseltään Kent Nilssonilta. Kenta laittoi kymmenen kiekkoa punaviivalle ja löi viisi taalaa vetoa, että hän pystyisi laukomaan seitsemän niistä päin ylärimaa.
Kenta osui yhdeksän kertaa, ja ojensi kätensä. Oli maksun aika. Sama temppu, jonka hän toisti myöhemmin Edmontonissa. Brettin suosikkipelaaja Jetsissä oli kuitenkin Ulf Nilsson. Osaksi sen ansiosta, koska tämä antoi Brettille mailojaan ja toi Hullin pojille Jofan varusteita suoraan Ruotsista joka syksy. Nilsson pelasi rightin puolelta.
Bobby Hull Junior kamppaili rightin pelaajana Brettin kanssa Nillssonin mailoista. Tilanne meni niin hulluksi, että Bobby Jr. meni kerran valittamaan Uffelle, että tämän tulisi tilata jäykempiä mailoja. “Tämä maila on liian löysä minulle”, sanoi Bobby Jr. “Ikävä juttu”, vastasi Nilsson. “Mutta tämä on minun mailani.”
Brett muisteli kirjassaan rikkoneensa viitisenkymmentä Uffen mailaa yhdellä kaudella pelatessaan Tuxedo Jets-nimisessä junnujoukkueessaan. Sadan maalin kausi. Vuosia myöhemmin Nilsson kysyi Ruotsin television haastattelussa, kuinka monta hänen mailaansa Brett rikkoi vuosien aikana Winnipegissä. Niitä oli satoja.
Huvittavin tapaus Winnipegin Arenalla tapahtui Brettin mielestä sinä iltana, kun Birmingham Bullsin puolustaja Dave Hanson meni Bobby Hullin kanssa kulmatilanteeseen, ja Bobby luisteli kulmasta pois kaljuna. Lämäri-elokuvasta tuttu Dave oli kulmakahakassa repäissyt hänen peruukkinsa irti, hän seisoi jäällä peruukki kädessään.
Bobby meni pukuhuoneeseen, palasi jäälle kypärä päässään ja teki kaksi maalia.
North Vancouverin kakkosjoukkueen kakkosketjuun
“Kun he olivat 17-vuotiaita, Wayne Gretzky ja Mario Lemieux olivat jo matkalla kohti suuruutta. Kun minä olin seitsemäntoistavuotias, minä olin matkalla ostamaan donitseja”, on yksi Brett Hullin kuolemattomia ja kuuluisampia lauseita.
Kuuluisan avioeronsa jälkeen Joanne Hull muutti Pohjois-Vancouveriin lastensa kanssa. Brett tuli siellä viettämään oikeastaan niin sanotun normaalin nuoruuden. Hän pelasi suurimman osan teini-iästään jääkiekkoa vain harrastusmielessä. Ei jääkiekkoakatemioita, ei henkilökohtaisia taitovalmentajia, ei harjoittelua vuodet ympäri. Hän ei näyttänyt tulevaisuuden jääkiekkolegendalta, tai NHL-supertähdeltä, joka tulisi allekirjoittamaan miljoonasopimuksia.
“Ihmiset näkivät minut paksuna, hauskaa pitävänä, musiikkihulluna pummina, joka cruisaili pitkin North Vanin katuja romulla vuoden 1975 Pinto-farmarilllaan”, kirjoitti Hull teinivuosistaan. Hän pelasi B-junnuissa kaupunginosansa kakkosjoukkueessa, kakkosketjussa. Hän ei ollut joukkueensa ykköshyökkääjä oikealla laidalla, eikä edes paras maalintekijä. Elopainoa oli noin 105 kiloa, paljon enemmän kuin hänen pelatessaan myöhemmin NHL:ssä.
Yksikään alueen A-junnujoukkueista ei ollut kiinnostunut. Tämän kirjoittaja muistaa katselleensa Brettin kuvaa North Vanin hallin seinällä B-junnujoukkueensa kanssa kauan sitten. “Ei ollut mikään yllätys, etteivät junnujoukkueet olleet kiinnostuneet Vancouverin ainoasta oikeasta laiturista, jolla oli lemmenkahvat”, kirjoitti Hull. “Siinä vaiheessa elämääni pelkkä ajatus NHL:stä olisi ollut pelkkää fantasiaa.”
“Minun todellisuuttani oli bilettää kavereitten kanssa, pelata eri urheilulajeja harrastusmielessä, kuunnella musiikkia ja antaa muun maailman miettiä, mitä ihmettä minä teen elämäni kanssa.” Brett lintsasi koulusta ja sai viettää kaksi kesää ehtoja suorittaen. Hän kävi vancouverilaisnuorison tapaan autolla USA:n rajan toisella puolella Washingtonin osavaltiossa, pakkasi auton takakontin ääriään myöten täyteen huomattavasti halvempaa olutta, ja ajoi takaisin Kanadan puolelle.
Tullissa sanottiin autollisen olleen alaikäisiä. Heiltä jäi huomaamatta, miten auton takapuskuri lähes löi kipinöitä asfalttiin raskaan kaljalastin takia. “Pääaineeni koulussa oli poissaolot, sivuaineena pienet tihuteot”, kirjoitti Hull kirjassaan. Yhden asian hän kaiken musiikinkuuntelun, bilettämisen ja muun hauskan ohessa kuitenkin teki. Brett rakasti kiekkojen laukomista. Kesäisin hän saattoi viettää kolme tuntia joka ikinen päivä laukomalla kiekkoja maalivahtina päin maalivahtina pelannutta parasta kaveriaan Kelly Muiria.
Poison
Brett Hull tunnettiin North Vancouverissa ehkä parhaiten autostaan. Suklaanruskea vuoden 1975 malliinen Pinto-farmari tuli perintönä isoveli Blakelta. Auto sai lempinimekseen “Poison”. Kaksiovinen Ford Pinto-farmari ei kuulu Henry Fordin perustaman autotehtaan klassisiin luomuksiin. Brett vältteli autopesuloita, koska ruoste piti Poisonia koossa. Sen sisällä vallitsi hirvittävä haju, johtuen likaisista vaatteista, McDonalds-jätteistä ja tyhjistä tölkeistä. Hyvä puoli oli se, että Poisonin huippunopeus oli vain noin 70 kilometriä tunnissa. Sillä ei voinut lähteä ajamaan kilpaa Vancouverin kaduilla, kiihtyvyys oli suunnilleen jääkoneen luokkaa.
Poisonin saattoi startata käyntiin melkein millä tahansa avaimella. Brettin autossa matkusti parhaimmillaan yhdeksän henkeä – kuusi poikaa ja kolme tyttöä. Kerran Poison varastettiin, ja poliisi tuli ilmoittamaan löytäneensä sen. Brett uskoo varkaan kärsineen auton sisällä olleesta löyhkästä niin pahasti, että oli jättänyt sen keskelle tietä mennäkseen jonnekin kujalle kuolemaan.
Vancouverin poliisit tunsivat auton ja pysäyttivät Poisonin usein. Ainoa toimiva lamppu oli yleensä auton sisäkatossa. Ikkunavipu ei toiminut, joten Brettin oli työnnettävä ikkuna alas käsin puhuakseen konstaapelin kanssa. Poliisit eivät edes raaskineet kirjoittaa sakkolappua, päästivät Hullin veljekset aina varoituksella.
Kesätöitä Brett teki omien sanojensa mukaan vain sen verran, että sai ansaittua rahaa konserttilippuihin. David Bowie, ZZ Top, ja kaikki etenkin vanhemmat rock-yhtyeet olivat suosikkeja. Samanaikaisesti hänen jääkiekkouransa teki hidasta kuolemaa North Vanin harrastelijasarjassa. Brett pelasi vain, koska kaveritkin pelasivat.
Penticton Knights, Minnesota-Duluth Bulldogs
Brittiläisen Kolumbian A-junnuliigan Penticton Knights ei ollut koskaan edes kiinnostunut Brett Hullista. Seura kutsui tämän kaverin, ylemmässä sarjassa pelanneen Allie Cookin harjoitusleirilleen. Knightsin valmentaja Rick Kozuback sai värvättyä Cookin kertomalla, että Pentictonissa tämä voisi näyttää taitojaan amerikkalaisten yliopistojen värvääjille ja saada stipendin.
Allie soitti Pentictonista ja ilmoitti suostutelleensa valmentajan ottamaan myös Brettin leirille. Ensimmäinen vastaus oli kiitos ei. Lopulta äiti Joanne sai poikansa muuttamaan mieltään. Brett lainasi varusteita kavereiltaan ja ajoi viiden tunnin matkan Pentictoniin, jossa Knightsin leirille osallistui 306 pelaajaa. Hän painoi reippaasti yli sata kiloa. Hänen käsissään olleet hanskat olivat eri paria.
Harjoitusleirin päätteeksi Kozubak ilmoitti, että Hull oli päätetty ottaa joukkueeseen. Kaikki tiesivät, että seura halusi myydä lippuja kuuluisalla sukunimellä.
“Sinä olet joukkueemme 20. pelaaja”, sanoi valmentaja suoraan. “Sinulla on paljon töitä edessä. Sinun on päästävä parempaan kuntoon, mutta me haluamme auttaa sinua.”
Näin jo 18-vuotiaan Brett Hullin jääkiekkoura otti yllättävän käänteen. Hän alkoi harjoitella kovemmin ja keskittyä jääkiekkoon. Hän tajusi pystyvänsä saamaan yliopistostipendin jos hän alkaa käydä koulua tosissaan. Valmentaja Kozubak piti ylimääräisiä harjoitteita, liikapaino alkoi sulaa pois.
Ja maaleja alkoi tulla. 50 maalia ensimmäisellä kaudella ja 104 pistettä 50 ottelussa. Toisella kaudella 105 maalia ja 188 pistettä 57 ottelussa. Yliopistojoukkueet alkoivat kiinnostua. NHL-scoutteja alkoi käydä katsomassa Knightsin pelejä. Calgary Flames teki varauksen kesän 1984 NHL Draftissä. Kuudes kierros, 117.
Jälkeenpäin voidaan spekuloida, että jos Calgary Flames ei olisi löytänyt Brett Hullia Pentictonista ja varannut häntä viimeisenä kelpoisuusvuonna 20-vuotiaana, hän olisi myöhemmin voinut valita miljoonatarjouksista suoraan yliopistosta tulleena vapaana agenttina, kuten sellaiset nimet kuten Ray Staszak ja Adam Oates tekivät. Hull ansaitsi ensimmäisestä kaudestaan ammattilaisena $70,000.
Useista yliopistotarjouksista Brett valitsi Minnesota-Duluthin, jonka valmentaja Mike Sertich teki häneen vaikutuksen. “En halua tulla Duluthiin Bobby Hullin poikana. Tulen Brett Hullina”, hän ilmoitti.
“Me värväsimme Brett Hullin”, sanoi Sertich. “Meidän mielestämme hän on paljon parempi pelaaja kuin Bobby Hullin poika.”
Lisää menestystä ja vielä kovempaa harjoittelua yliopistokiekossa. Mike Sertich painotti harjoittelussa luistelemista. Hän käytti Lake Placidin ihmeen tehneen Team USA:n luisteluohjelmaa. Joka maanantai ja keskiviikko harjoiteltiin ilman kiekkoa.
“Vihasin sitä”, kirjoitti Hull kirjassaan. “Mutta tarvitsin sitä. Hän luistelutti meitä 45-50 minuuttia joka kerta.”
Sertich piti myös kuivaharjoituksista. Hän vei joukkueensa lenkille. “Pieni lenkki” tarkoitti kymmenen kilometrin juoksua. Valmentaja Sertich vaati paljon pelaajiltaan. “Jos luovutatte nyt, tulette luovuttamaan kolmannessa erässä”, hän sanoi. Sertich osasi heittää sopivasti huumoria kovaan valmennukseensa. Hän sanoi Hullin tulevan vain hitaammaksi ja hitaammaksi päivä päivältä.
Ja mikä parasta, hän ei yrittänyt muuttaa Brett Hullin pelityyliä itse peleissä. Hän oli tehnyt senkin selväksi jo rekrytointivaiheessa.
Varauksen tehnyt Calgary Flames oli kuuluisa joukkueena, joka etenkin Bob Johnsonin tultua päävalmentajaksi hankki riveihinsä tavallista enemmän entisiä yliopistopelaajia. Lähes puolet joukkueesta oli tullut NHL-kaukaloihin yliopistosta. Tämä oli erikoista 1980-luvun NHL:ssä.
Mutta rippeitä vanhan koulun ajattelusta (negatiivisessa mielessä) oli kuitenkin jäljellä. “Yksi Calgary Flamesin organisaation omituisuuksista on se,” kirjoitti Calgary Heraldin Eric Duhatschek, “että NHL-joukkueen valmentaja Bob Johnson rakastaa yliopistopelaajia. AHL-joukkueen valmentaja Terry Crisp ei rakasta.”
Calgaryn sopimus, ensimmäinen kausi AHL:ssä
Brett Hull teki NHL-debyyttinsä suoraan Stanley Cupin finaalissa, 20. toukokuuta 1986. Ensimmäinen laukaus Showssa vihelsi ohi Patrick Royn ja osui tolppaan Montrèal Forumissa. Hull sai pelata kaksi kertaa finaalissa, mutta seuraavan kauden hän pelasi pääasiassa AHL:ssä.
Flamesin organisaation suurin valitus tuntui olevan jatkuvasti se, ettei Hull ollut seuran mielestä tarpeeksi kovassa fyysisessä kunnossa. Brett taas ei ymmärtänyt, miksi jääkiekosta piti tehdä leuanvetokilpailu. Pelin jäällä pitäisi olla tärkeintä, vaikka kuntoharjoittelu on tietenkin myös tärkeää.
Ja tästä päästiin 50-maalin kauteen Monctonissa.
Syksyn 1986 harjoitusotteluissa Hull teki neljä maalia ja merkkautti kolme syöttöpistettä. Hän uskoi ottaneensa paikan NHL-kokoonpanossa. Kun Flames matkusti Bostoniin kauden avausottelua varten, hän oli mukana koneessa. Mutta seuraavan aamun aamujäitten jälkeen Flamesin valmentaja Bob Johnson kutsui Brettin ja jo kolmannelle NHL-leirilleen osallistuneen Gary Robertsin toimistoonsa.
Johnson sanoi, ettei Flamesin kannattanut pitää seitsemäätoista hyökkääjää ylhäällä, koska osa joutuisi katsomaan pelejä press boxista. Oli parempi, että Roberts ja Hull menisivät farmijoukkueeseen kehittymään ja saamaan enemmän peliaikaa.
AHL-kaudesta tuli painajainen Brett Hullille. Valmentaja Terry Crisp oli kunnioitettu NHL-pelaaja, joka oli pelannut liigassa yhdentoista vuoden ajan pelkällä yrityksellä ja kovuudella. Hän oli voittanut kaksi Stanley Cupia Philadelphia Flyersissa. Crisp oli oikeastaan miellyttävä persoona muuten, värikäs jutunkertoja lehtimiehille ja hauska, mutta hänen jääkiekkofilosofiansa oli täydellisesti erilainen kuin Hullin.
Crisp yritti ottaa kaiken luovuuden pois pelistä. Hänen mielestään esimerkiksi hyökkääjien ei tulisi itse käyttää mielikuvitustaan, kun pelataan kiekon kanssa vastustajan puolustusalueelle. Jokainen hyökkäys oli päätettävä valmentajan etukäteen opastamalla tavalla. Tämä harmitti kovasti Brett Hullia, jonka koko peli perustui luovuuteen ja tilanteitten oivaltamiseen lennosta, hymy huulilla.
Hull osti Monctonista vanhan Jeepin 500 taalalla, ja ajeli sillä iltaisin Gary Robertsin kanssa miettien tilannetta. Tilanne ei ollut hyvä.
Burke`s Law
Yksi parhaista NHL-kirjoista on pitkäaikaisen NHL-sikariportaan miehen Brian Burken kirja “Burke`s Law”. Siinä Burke kertoo tarinan ajoilta, jolloin hän toimi Brett Hullin pelaaja-agenttina. Brettillä ei mennyt hyvin kaukana Monctonissa. Burkie lensi tapaamaan, livahti salaa halliin ja sai omin silmin nähdä, miten Terry Crisp piti Hullia silmätikkunaan harjoituksissa. “You fuckin` fat college puke bonus baby” huusi Crisp suoraan Brett Hullin korvaan kesken jäätreenien.
Voi olla, että asiakas odotti sympatiaa agentiltaan siinä tilanteessa. Mutta Brian Burke oli toista maata. “En kestä tätä paikkaa enää”, valitti Hull. “Meidän on tehtävä jotain.” Burke sanoi suorat sanat ja kutsui Brett Hullia myös sanoilla “fuckin` fat”. “Jos soitan Cliff Fletcherille, mitä minun pitää sanoa hänelle? Että minulla on täällä ylipainoinen, ylipalkattu farmipelaaja, joka haluaa päästä pois?”
Moni pelaaja olisi tuollaisen ripityksen jälkeen antanut potkut agentilleen. Brett otti siitä oppia. Tapaus vain lisäsi miesten välistä keskinäistä kunnioitusta, joka perustui rehellisyyteen. “Ammattilaisjääkiekko ei ole mikään demokratia”, sanoi Burke. “Valmentajien ei ole pakko pyytää ja kunnioittaa sinun mielipidettäsi. Terry Crispin ei tarvitse välittää siitä, mitä sinä ajattelet.”
Hull sai agentiltaan tiukat ohjeet miten päästä Monctonista, kirosanoilla maustettuna. “Huomisen harjoitukset alkavat kymmeneltä aamulla”, määräsi Burke. “Sinä ilmestyt hallille kahdeksalta ja kysyt Crispyltä, voiko hän auttaa joissakin ylimääräisissä harjoitteissa. Ja harjoitusten jälkeen menet parturiin. Pudotat viisi kiloa ja alat toimia niin kuin välittäisit. Ja sitten hekin alkavat kohdella sinua kuin pelaajaa joka välittää.”
Brian Burke tuli katsomaan Brettiä vuosisadan pahimman lumimyrskyn keskelle lokakuun lopulla vuonna 1986. Monctonissa oli niin paljon lunta, ettei tien vieressä olleita taloja nähnyt ollenkaan itse tieltä. Lokakuun loppuun mennessä vain 14 maalia tehnyt Hull pelasi lopulta 50 maalin kauden AHL:ssä.
AHL-kauden viimeinen eli 50. maali oli erikoisuus Brett Hullin uralla. Hän teki sen tyhjään maaliin. Se jäi koko hänen ammattilaisuransa ainoaksi tyhjiin tehdyksi osumaksi.
Calgary ja treidi St. Louisiin
Brett Hullin painajaiselle tuli yllättäen jatko-osa.
Bob Johnson jätti Calgaryn kauden 1986-87 päätteeksi ja lähti johtamaan USA:n amatöörikiekkoa. Flames nimesi Terry Crispin hänen seuraajakseen. Nyt Crisp määräsi tulevaisuuden myös NHL:ssä. Seurasi hänen uransa omituisin kausi.
Hull aloitti NHL-runkosarjan press boxissa. Joulukuun kolmantena päivänä liiga nimesi Brett Hullin marraskuun NHL-tulokkaaksi. Samana päivänä hän istui kolmannen peräkkäisen pelinsä viltissä. Hän oli pelannut kaksitoista peliä marraskuussa ja tehnyt niissä kahdeksan maalia ja 14 pistettä. Hän oli 23 pisteellään tulokaspelaajien pistepörssin jaetulla ensimmäisellä sijalla neljä peliä enemmän pelanneen Joe Nieuwendykin kanssa.
Terry Crisp kertoi Calgaryn medialle, ettei Brett Hull pelannut tarpeeksi suoraviivaista peliä, eikä yrittänyt tarpeeksi. Maaliskuun seitsemännestä päivästä vuonna 1988 oli tuleva käänteentekevä päivä Hullin jääkiekkouralla. Sitä ennen hän oli istunut kuusitoista kertaa sivussa Calgary Flamesin 68 ottelusta. Ketjukaveri John Tonelli – entinen New York Islandersin dynastiajoukkueen sankari – sanoi Brett Hullin muistuttavan hänen silmissään nuorta Mike Bossyä. Mutta se ei riittänyt Calgary Flamesille.
Tuona päivänä Flamesin GM Cliff Fletcher treidasi Brett Hullin ja hyökkääjä Steve Bozekin St. Louis Bluesiin. Bluesin GM Ron Caron lähetti Albertaan puolustaja Rob Ramagen ja maalivahti Rick Wamsleyn.
Cliff Fletcher sanoi Calgaryn medialle rikkoneensa Brett Hullin treidatessaan omaa sääntöään olla koskaan luopumatta nuorista ja vielä kehittyvistä pelaajista. Hän ennusti, että Hull voisi tehdä jopa 180 maalia seuraavien neljän kauden aikana NHL:ssä. Tämä ihmetytti Hullia. Jos hän oli niin hyvä maalintekijä joukkueen managerin silmissä, miksi hän joutui seuraamaan pelejä lehdistökatsomosta niin usein?
Fletcher oli väärässä.
Brett Hull teki seuraavien kolmen NHL-kauden aikana 198 maalia. Ei 180 neljän vuoden aikana.
Calgary Flames voitti Stanley Cupin keväällä 1989. Hullilta on usein kysytty, harmittiko jälkeenpäin jäädä pois mestarijoukkueesta. Vastaus on aina: ei harmittanut. Hän halusi pelata.
Team Canada vastaan Team USA
Brett Hull pelasi kansainvälisen uransa aina Team USA:n joukkueessa. Hän oli yksi historiallisen World Cupin syksyllä 1996 voittaneen amerikkalaisjoukkueen jäsenistä. Yksi kuuluisimmista Hull-legendoista syntyi Moskovan MM-kisoissa vuonna 1986. Hän teki kaksi maalia Puolaa vastaan kovilla laukauksilla. Kun Hull nosti mailaansa kolmannen kerran laukauksen merkiksi, Puolan maalivahti luovutti ja lähti maaliltaan. Hän oli ehtinyt jo hyvän matkaa kohti Varsovaa, kun kiekko meni maaliin ja Brett Hullin hattutemppu oli syntynyt.
Kanadassa syntynyt Hull oli aivan uransa alussa ehdolla vaahterapaitoihin. Itse asiassa Kanadan maajoukkuevalmentaja Dave King ja Team USA:n luotsi Rod Peterson tulivat yhtä aikaa katsomaan hänen pelejään Duluthissa. Kingin mielestä Brett ei ollut tarpeeksi hyvä luistelija pelatakseen Team Canadan paidassa. Peterson esitti kaksoiskansalaiselle kutsun Yhdysvaltojen MM-kisajoukkueeseen.
Hull vastasi myöntävästi innokkaasti.
Sen jälkeen häntä on Kanadassa joskus haukuttu maanpetturiksi. “Minua on aina haukuttu petturiksi. Kanada hylkäsi minut”, oli Brett Hullin vastaus. Jotkut ottavat tämän kotimaakysymyksen liian vakavasti. Hullin tapauksessa ei ollut kyse nationalismista, patrioottisuudesta tai mistään sellaisesta. Jääkiekossa ei ole kyse sodasta.
Brett Hullin tapauksessa kyse oli lojaalisuudesta. Team USA lähetti kutsun, ja kun he tarvitsivat pelaajaa myöhemmissä turnauksissa, Hull tunsi olevansa vähintään sen verran velkaa joukkueelle. Ei maalle tai lipulle tai kansallislaululle.
St. Louis Blues
St. Louis Bluesissa Brett Hullista tuli NHL-supertähti. Mutta hän ei tehnyt sitä ihan yksin, ihan ilman muitten apua. GM Ron Caron näki potentiaalin ja osasi vetää sen pois Calgarystä. Mutta tarvittiin vielä yksi henkilö antamaan viimeinen potku.
Tuo henkilö oli Brian Sutter. Kuuluisan veljessarjan toiseksi vanhin, ja ehkä tulisieluisin Sutter. Brian oli entinen St. Louis Bluesin kapteeni, joka lopetti pelaamisen ja ryhtyi valmentajaksi jo 31-vuotiaana. Hän kunnioitti jääkiekkoa niin paljon, ettei halunnut jäädä NHL:ään viimeisiksi vuosiksi jarruttelemaan jossain nelosketjussa. Hyvin samanlaisia periaatteita kuin isoveli Darryl Sutterilla.
Kukaan ei ole nähnyt huippuintensiivisen Brian Sutterin hymyilevän. Pieni virnistys nähtiin hänen kasvoillaan kuitenkin kerran Bluesin harjoituksissa. Hän oli juuri selostamassa puolustuspelin tärkeyttä pelaajilleen vihellettyään pelin poikki, kun joukkueen vähiten puolustuspeliin panostanut pelaaja nosti kätensä.
“Mitä asiaa sinulla on, Hullie?”, kysyi Sutter Brett Hullilta.
“Sudsy, jos haluat, minä voin alkaa pelata pakkina”, murjaisi Hull. “Opettelin kesällä luistelemaan takaperin.”
Koko Bluesin joukkue nauroi. Sutter irvisti vääräleuan huumorille.
Huippuintensiivisen valmentajan ja aina hymyilevän maalitykin suhde vahvistui kauden 1988-89 jälkeisessä valmentajan exit-haastattelussa. Hull käveli valmentajan toimistoon tyytyväisenä 41 maalin ja 85 pisteen kauteensa, itseluottamusta uhkuen. Mutta Sutterilta ei tullutkaan selkääntaputuksia. Hän katsoi pelaajaansa kaikkien aikojen vakavimmalla naamalla.
Brian Sutter ei ollut tyytyväinen Brett Hullin kauteen. “En halua loukata. Mutta jos ajattelit olleesi hyvä pelaaja viime kaudella, ajattele uudestaan”, hän sanoi. Hull oli ihmeissään. Mutta nyt ei ollut kyseessä Terry Crisp. Brian Sutter ei halunnut muuttaa hänen pelityyliään ja persoonaansa.
“Sinä voit palata ensi kaudella ja tehdä taas 41 maalia. Tai voit ottaa seuraavan askeleen ja tehdä 65, ja olla dominoiva NHL-pelaaja. Voit tulla paljon paremmaksi kuin mitä olet nyt.”
Brian Sutterin sutterismit olivat yksinkertaisia. Sinun täytyy antaa kaikkesi joka päivä. Sinun annettava enemmän tänään kuin mitä annoit eilen. Ja huomenna sinun on annettava enemmän kuin annoit tänään. Joka päivä on tultava paremmaksi.
Hull & Oates
Brett Hullin kuuluisa isä ei oikeastaan ollut mukana hänen elämässään paljoakaan ikävuosien 14-22 välillä. Hän on sanonut aina, että jääkiekkouran tärkeimmät taustavaikuttajat olivat äiti Joanne ja tämän uusi aviomies Harry Robinson. Mutta isältä tuli yksi neuvo, joka jäi mieleen. Bobby sanoi, että mitä kauempana olet itse tilanteesta, sitä lähimpänä sitä olet. Tämä erikoinen lause kuvaa hyvin Brett Hullin pelityyliä, kykyä kadota näkyvistä kaikkien silmien edessä ja ilmestyä maalipaikkoihin täysin yllättäen.
Kova laukaus oli ainoa asia, jonka Brett oikeastaan peri isältä. Bobbyn jääkiekko perustui nopeuteen ja voimaan. Hän luisteli vasenta laitaa ylös kuin luotijuna, ja 113.8 mailia tunnissa mittauksissa lentänyt lämäri lähti kovaa.
Brett ei osannut dominoida pelitapahtumia jonkun Wayne Gretzkyn tai Mario Lemieuxn tavoin. Hän tarvitsi sentterin. Hän tarvitsi jonkun, joka lähettäisi syötön oikealla hetkellä. Tuo joku oli nimeltään Adam Oates. Ehkä paras pelinrakentaja ja tilanteitten järjestäjä NHL-historiassa Wayne Gretzkyn jälkeen. Raipemaisella löysällä lavalla kiekkoa hallinnut taikuri.
St. Louis Blues treidasi kesäkuussa seuraikoni Bernie Federkon ja Tony McKegneyn Detroitiin. Brett Hull ei voinut ymmärtää kauppaa. Federkon näkeminen Red Wingsin paidassa olisi yhtä outoa kuin jos Neil Young alkaisi räppäriksi. Mutta kaupassa Bluesiin Paul MacLeanin kanssa tullut Adam Oates muutti kaiken.
Oates oli pelaaja, joka Gretzkyn tavoin näki pelin muulla tavalla kuin muut, hidastettuna. Tällaiset pelaajat osaavat nähdä kehittyvät tilanteet hidastettuina mielessään keskellä huipputempoista peliä ympärillään. Adam Oates oli ja on vakavasti jääkiekkoon suhtautuva introvertti, joka tutkii kaikki mahdolliset tilanteet ja tilastot. Hän oli syöttäjä ja Brett Hull laukoja.
Tuloksena syntyi yksi NHL:n lähihistorian vaarallisimmista parivaljakoista. Pieni erikoisuus Hull & Oatesissa oli se, että myös Oates pelasi rightin puolelta. Wayne Gretzky syötti leftiltä rightin puolelta laukovalle Jari Kurrille. New York Islandersin dynastiajoukkueessa Bryan Trottier järjesti leftinä paikkoja rightilta ampuneelle Mike Bossylle.
Adam Oates oli niin hyvä mailankäsittelijä, ettei kätisyyksillä ollut oikeastaan mitään merkitystä.
Hall & Oatesin kolme huippuvuotta tuottanut musiikki kuoli keväällä 1992, kun Adam Oates treidattiin Boston Bruinsiin palkkakiistan seurauksena. Bruinsissa Oatesista tuli taas yhden 50-maalin miehen, Cam Neelyn oikea käsi.
Brett Hullin NHL-uran huippuvuodet sattuivat St. Louisiin ja oikeastaan pelastivat Bluesin. “Kun voitin Hart-palkinnon, ajattelin kenen kaikkien nimet oli kaiverrettu palkintoon ennen minua. Gordie Howe, minun isäni, Mark Messier, Bobby Orr, Wayne Gretzky. Kaikki legendoja ja yhtäkkiä minun nimeni heitetään heidän joukkoonsa. Kun ihmiset tulivat onnittelemaan, en tiennyt mitä sanoa. Pystyin vain sanomaan, että oli hauskaa pelata. Toivottavasti pystyn pelaamaan samalla tasolla vielä pitkään.”
“Ei ole epäilystäkään siitä, että hän toi tämän seuran ylemmälle tasolle”, sanoi Ron Caron onnistuneimmasta pelaajakaupastaan. “Hän oli pelaaja, jonka ansiosta fanimme alkoivat tuntea pelaajiamme, meidät huomattiin liigan taholta ja kaikkialla NHL:ssä opittiin, että Blues on nyt parempi joukkue. Brettin rakettimainen nousu huipulle oli kaiken sen takana.”
Beauties
Entinen Blues-kovanaama, Hullin kämppäkaveri pelikiertueilla ja värikäs tarinankertoja Kelly Chase kertoi James Duthien kirjassa “Beauties” tarinan, miten Hull ajoi kerran Bluesin hallille ja porttivartija ei tuntenut häntä. “Are you with the Blues?”, vartija kysyi. “I am the fuckin` Blues” sanoi Hull, ja ajoi sisään.
Kerran Los Angelesissa Kings tasoitti pelin numeroihin 2-2 kuusi minuuttia ennen pelin loppusummeria. Brian Sutter ei ottelun loppuminuuteilla luottanut enää Brett Hullin puolustuspeliin, vaan jätti tämän penkille. Kun ottelua oli jäljellä enää minuutti, Sutter lähetti jäälle “Green Berets”-ketjun, puolustuspelistään tunnetun nelosen, jossa pelasivat Bob Bassen, Rich Sutter ja Dave Lowry.
Hull oli saanut tarpeekseen. Hän hyppäsi ilman lupaa kaukaloon, ja hääti Sutterin aloituksesta. Rich lähti takaisin vaihtoon, ja Hull ei ollut kuulevinaankaan penkiltä tulleita huutoja. Kings voitti aloituksen, lähti hyökkäykseen, mutta Brett luisteli vihaisena ympyrää kentällä kuin mielenosoituksena. Sitten kiekko tuli vasemman laidan kautta yllättäen LA:n pakkien takana kierrelleelle Hullille, joka pääsi läpi ja laukoi kiekon maalin.
Kymmenen sekuntia peliä jäljellä. Blues voitti 3-2. Brett Hull luisteli ohi onnittelemaan tulleitten joukkuekavereittensa suoraan penkille, ja sanoi sarkastisesti “Me emme pelaa mitään jatkoaikoja LA:ssä”, ja häipyi. Los Angeles oli yksi hänen suosikkipaikkojaan käydä rentoutumassa ottelujen jälkeen.
Brian Sutter on hyvin intensiivinen mies – kuten kaikki Sutterin veljekset. Hänkään ei voinut tuossa tilanteessa tehdä muuta kuin puhista. Ja ehkä puistella päätään hieman.
Kerran Chicagossa Kelly Chase sai kokea tupla-annoksen Hulleja, kun Brettin isä Bobby liittyi kaksikon mukaan ottelun jälkeen. Kolmikko saapui takaisin vanhaan luksushotelli The Drakeen kahden aikaan yöllä ja kaikilla kolmella oli kova nälkä. Hienossa hotellissa oli erikseen univormuun pukeutunut hissinhoitaja, vanhempi herrasmies, joka tunnisti heti Bobbyn ja kysyi, mihin kerrokseen tämä halusi mennä.
“Paina ykköstä”, sanoi Bobby Hull. “Mutta meidän huoneemme on kolmannessa”, ihmetteli Brett. “Paina ykköstä”, sanoi Bobby toistamiseen. Ykköskerrokseen tultua Bobby pyysi odottamaan, katosi käytävälle ja tuli hetken päästä takaisin pyörällistä ruokakärryä työntäen. Kärryllä oli hotelliasiakkaitten jättämiä, täysin koskemattomia herkkuja; pizzaa, kanansiipiä, ja muuta.
“Näin me söimme aikoinaan Stan Mikitan kanssa”, murahti Bobby. “Stan hoiti parilliset kerrokset ja minä parittomat.”
Iron Mike
Mike Keenan tuli kuuluisasti ja yllättävästi New Yorkista St. Louisiin heti Rangersin historiallisen Stanley Cupin jälkeen syksyllä 1994. Hän sai tuplatittelin päävalmentaja ja GM. Iron Mike ja The Golden Brett eivät tulleet alkuunkaan toimeen keskenään, kuten arvata saattaa. Heti alkajaisiksi Keenan repi kapteenin C:n Hullin paidasta ja antoi sen joukkueeseen juuri hankitulle Shayne Corsonille.
Miehet kävivät keskinäistä sotaa päivittäin. “Aion hankkiutua sinusta eroon”, puhisi Keenan. “Onnea yritykseen. Minä olen täällä vielä kauan sen jälkeen, kun sinä olet saanut potkut”, vastasi Hull.
Jomman kumman oli pakko lähteä. Jatkuvat uhkailut, kiistat ja ruma kieli aivan muitten pelaajien edessä sai koko joukkueen tuntemaan olonsa epämukavaksi. Lopulta Brett voitti viivytystaistelun – Keenan sai potkut Bluesista kahden ja puolen vuoden jälkeen. Hänet muistetaan St. Louisissa miehenä, joka ilkeällä tyylillään ja täydellisellä kunnioituksen puutteella pelaajiaan kohtaan tuhosi joukkueen, josta olisi voinut tulla mestari, jopa dynastia.
Joukkueen, jossa pelasi kaudella 1995-96 samaan aikaan Wayne Gretzky, Brett Hull, Al MacInnis, Glenn Anderson, Grant Fuhr, Dale Hawerchuk ja Chris Pronger. Seitsemän pelaajaa, joilla jokaisella on oma plakaatti Toronton Hockey Hall of Famen seinällä. Tähtisikermä voitti Presidents` Trophyn runkosarjan parhaana, mutta putosi playoffien toisen kierroksen ottelusarjassa Detroitille seitsemännen pelin jatkoajalla.
Grant Fuhr jäi edellisessä sarjassa Toronto Maple Leafsin Nick Kypreoksen päälleajamaksi ja rikkoi polven ristisiteet. Tuuraajaksi tullut Jon Casey oli aloittanut vain kolme peliä runkosarjassa. Steve Yzermanin hirmulämäri siniviivan alta vainosi Blues-faneja näitten pahimmissa painajaisissa aina kevääseen 2019 saakka.
Kiistelty Stanley Cupin voittomaali
Brett Hullin yhdentoista vuoden aika St. Louisissa päättyi kesällä 1998. Hän allekirjoitti vapaana agenttina kolmen vuoden, $17 miljoonan sopimuksen Dallas Starsin kanssa. Joe Nieuwendyk oli loukkaantunut edellisen kevään playoffeissa. Stars tarvitsi maalintekijän. Valmentaja Kenny Hitchock oli tunnettu siitä, että hän kohteli tähtipelaajia yhtä huonosti kuin kaikkia muita. Mutta hän oli reilu.
Hullin ja Hitchin pelaaja-valmentajasuhde ei ollut täydellinen, mutta miehet pystyivät tekemään töitä yhteinen päämäärä mielessään. Brett Hullille jääkiekossa oli kyse tilan löytämisestä – useimmat valmentajat valmentavat pelaajat luomaan tilaa. Dallasissa Brett Hull löysi täydellisen ketjun Mike Modanon ja Jere Lehtisen kanssa.
Hullista tuli Dallas Starsin paidassa yhden Stanley Cup-finaalihistorian kuuluisimman, ja kiistellyimmän maalin tekijä. Tuo maali tuli finaalisarjan kuudennen pelin kolmannella jatkoajalla ajassa 14:51 Buffalossa, 19. kesäkuuta vuonna 1999. Tilanne muistetaan hyvin vieläkin, 21 vuotta myöhemmin.
Kaikki alkoi lähes viattomasti, kun Sabresin pelaajat eivät saaneet kiekkoa pois alueeltaan rännin kautta. Mike Modano otti kiekon kiinni ja ohjasi sen Jere Lehtiselle. Jere lähetti kiekon välittömästi maalin eteen Brett Hullille, joka osasi tapansa mukaan löytää tärkeän ja vapaan paikan.
Jostain vieläkin selvittämättömästä syystä Hull oli jätetty täysin yksin Dominik Hasekin eteen. Hasek pysäytti hänen ensimmäisen laukauksensa, muttta kiekko putosi Dominatorin levyhanskasta kuin käpy puusta. Buffalon puolustaja Brian Holzinger ajoi tilanteeseen taklatakseen Hullin pois, mutta näytti liukuvan ohi juuri väärällä hetkellä. Hull löysi kiekon luistimistaan, potkaisi sen mailaansa, flippasi sen tyhjään paikkaan maaliin ja sitten kaatui jäähän.
Stanley Cup oli ratkennut, Dallas Starsin pelaajat aloittivat juhlinnan. Stanley Cup tuotiin jäälle, ja suoritettiin perinteiset juhlat ja luistelut sen kanssa.
Mutta sitten alettiin tutkia maalia. Television uusinnat osoittivat, että Hullin vasen luistin oli käynyt maalivahdin alueella juuri kun kiekko tuli hänelle, ja kun hän potkaisi sen mailaansa oikealla luistimellaan. Buffalo Sabresin fanit pitävät maalia yhä silloisten sääntöjen vastaisena. NHL:n argumentti maalin hyväksymiselle oli se, ettei maalivahdin alueella käyneellä luistimella ollut mitään vaikutusta maalin syntyyn, koska kiekon hallinta ei ollut siirtynyt tilanteessa Hullilta Hasekille missään vaiheessa.
NHL:n sääntö oli hyvin selvä, ja siitä oli lähetetty erillinen memo vielä kaikille seuroille playoffien alkaessa. Sääntöä muutettiin ja rukattiin selvemmäksi kauden jälkeen.
Tämä tapahtui kaudella, jona NHL oli pitänyt nollatoleranssilinjaa maalivahdin alueella olleista kenttäpelaajien luistimista. Mitä hulluimpia maaleja oltiin hylätty tämän linjan takia koko kauden läpi. Siksi Buffalo Sabresin ja joukkueen kannattajien turhautuneisuutta on helppo ymmärtää.
Ottelun jälkeen tuli julkisuuteen tieto siitä, että Brett Hull oli pelannut pahasti revähtänyt kolmannen asteen MCL ristisidevamma toisessa polvessaan ja nivus revähtäneenä. Kuten usea muu Dallas Starsin loukkaantuneena pelannut pelaaja, hän ei olisi pystynyt pelaamaan enää seitsemättä peliä.
NHL-historian kallein joukkue ja vielä yksi Stanley Cup
Kolmen Texasin vuoden jälkeen Brett Hull oli jälleen vapaa agentti kesällä 2001. Detroit Red Wingsin GM Ken Holland oli keräämässä katottoman budjetin alle yhtä kaikkien aikojen joukkueista. Hullin leiri oli jo neuvotellut pitkälle Montrèal Canadiensin kanssa, kun Holland soitti elokuussa 2001. Detroitin sisäinen budjetti oli jo ylittynyt kesän aiemmilla hankinnoilla, mutta Holland pyysi omistaja Mike Ilitcihiltä lupaa toimia luovasti.
Ilitch suostui. Neljä joukkueen suuripalkkaisimmista tähdistä – Brendan Shanahan, Nicklas Lidström, Steve Yzerman ja Chris Chelios – suostuivat ottamaan osan palkkioistaan myöhemmällä aikataululla, jotta Brett Hullin sopimus saatiin mahdutettua budjettiin.
Erikoisesti, Ken Holland oli kesän aikana tehnyt vanhasta joukkueestaan vieläkin vanhemman hankinnoillaan. Hull, Dominik Hasek ja Luc Robitaille olivat kaikki jo reippaasti yli kolmekymppisiä. Mutta kyse oli oikeanlaisen joukkueen rakentamisesta legendaarisen, jo sitä ennen kahdeksan Stanley Cup -mestaruutta voittaneen valmentajan Scotty Bowmanin luotsattavaksi.
Seurauksena oli runkosarjan mestaruus, joka ratkesi jo kahdeksan peliä ennen sarjan päättymistä. Playoffit alkoivat kahdella kotitappiolla Vancouver Canucksille, mutta konkariporukka käänsi tilanteen ympäri ja voitti seuraavat neljä. St. Louis Blues putosi toisella kierroksella viidessä ottelussa. Lännen konferenssifinaalissa Colorado Avalanche ehti jo johtaa otteluvoitoin 3-2, kun Dominik Hasek otti ohjat käsiinsä. Kaksi nollapeliä ja voitto seitsemännessä pelissä kotona Joe Louis Arenalla.
Finaalivastustaja Carolina Hurricanes pysyi vauhdissa viiden ottelun ajan. Kolme vuotta aikaisemmin vastakkain kiistellyssä maalissa olleet Hull ja Hasek halasivat ja poseerasivat kuvissa yhdessä.
Kolmen Detroitin kauden ja työsulun pilaaman 2004-05 kauden jälkeen Brett Hull tuli vielä Phoenix Coyotesin harjoitusleirille syksyllä 2006, hyvän ystävänsä ja silloisen joukkueen päävalmentajan Wayne Gretzkyn kutsusta. Mutta hän ei tuntenut enää entisenlaista motivaatiota jatkaa pelaamista. Palo oli sammunut. Hull pelasi vain viisi ottelua Kojootti—paidassa ja sitten ilmoitti nostavansa hokkarinsa naulaan.
Shootin` And Smilin`
Brett Hull aateloitiin lopulta Hockey Hall of Fameen aivan kuten hänen kuuluisa isänsä, jonka varjosta hän lopulta teki erittäin menestyksekkään NHL-uran. Häntä pidetään miehenä, joka pelasti St. Louis Bluesin. Ron Caron näki potentiaalin ja Brian Sutter repi sen vaatimalla ulos. Samana päivänä, marraskuussa 2009 HHOF aateloi Hullin, Lou Lamoriellon, Brian Leetchin, Luc Robitaillen ja Steve Yzermanin.
1,269 runkosarjaottelua, joissa 741 maalia ja 1,391 pistettä. Stanley Cupin playoffeissa 202 ottelua, 103 maalia ja 190 pistettä. Hän piti tyhjään maaliin maalin tekemistä jotenkin ei-kunniallisena tapana saada nimi pelipöytäkirjaan, eikä vuosiin laukonut koskaan tyhjiin. Esimerkiksi 86-maalin kaudellaan hän ei tehnyt yhtään maalia tyhjiin, eikä yhtään vajaalla. Hän syötti mieluummin kiekon Tom Tilleylle, jolla ei ollut tilillään yhtään maalia, ja antoi tämän saada yhden tyhjiin.
Brett Hull kunnioitti NHL-ennätystä niin paljon, ettei hän suostunut laukomaan kohti maalivahditonta maalia.
Wayne Gretzky teki 92-maalin kaudellaan 1981-82 kolmetoista maalia tyhjiin ja yhdeksän vajaalla.
Toinen erikoisuus Brett Hullin maalitehtailussa oli se, ettei hän koskaan tehnyt enempää, jos hän oli tehnyt hattutempun yhdessä ottelussa. “En halua tehdä enempää ja sitten saada jonkun pienen kusipään perääni vahingoittamaan minua, kuten he tekivät isälleni”, hän sanoi. “Vain siksi, koska nöyryytin heidän joukkuettaan.”
On hurjaa ajatella, miten monta maalia Hull olisi tehnyt, jos Adam Oates olisi jäänyt pitemmäksi aikaa St. Louisiin. Nykyisin Hull toimii St. Louis Bluesin sikariportaassa. Näimme hänet hyvin keväällä 2019, kun Blues voitti ensimmäisen Stanley Cup-mestaruutensa.
Takahuoneessa nautitulla tequilalla saattoi olla osuutta asiaan tuona päivänä, mutta Brett Hull ei välitä, hän ei ole koskaan välittänyt siitä, mitä muut hänestä tai hänen käytöksestään ajattelevat ja sanovat.
Hull on ainoa pelaaja, joka on pelannut 50-maalin kauden sekä yliopistokiekossa, AHL:ssä että NHL:ssä. Hänet palkittiin Lady Byngillä vuonna 1990, sekä Hartilla ja Lester B. Pearsonilla vuonna 1991. Hän oli NHL:n paras maalintekijä kausilla 1989-90 ja 1990-91, jolloin hän teki 158 maalia 158 ottelussa. Hän kuuluu pariin todella eksklusiiviseen maalikerhoon: “50 maalia 49 ottelussa” Wayne Gretzkyn ja Mario Lemieuxn kanssa, “70 maalia yhdessa kaudessa” Gretzkyn, Lemieuxn, Bernie Nichollsin, Phil Espositon, Teemu Selänteen, Alex Mogilnyn, ja Jari Kurrin kanssa, sekä vielä “80 maalia yhdessä kaudessa” Gretzkyn ja Lemieuxn kanssa.
Vain neljä isä/poika-yhdistelmää on aateloitu Hockey Hall of Fameen. Oliver ja Earl Seibert (heidän takia tämä on trivia-kysymys, johon ei moni tiedä oikeaa vastausta), Gordie ja Mark Howe, Bobby ja Brett Hull, sekä isoisä/isä/pojanpoika-yhdistelmä Lester, Lynn ja Craig Patrick. Viimeksimainittu aateloitiin rakentajien siipeen.
Brett Hullin polku jääkiekkolegendaksi oli mitä erikoisin ja Showhun päästyään hän aina teki asiat omalla tavallaan. Hull sai isänsä tapaan maksaa jokaisesta maalistaan mustelmin ja rumin ottein, alumiinimailoista tuli iskua selkään jatkuvasti, mutta hänen tilastoihinsa ei koskaan merkitty yhtään viiden minuutin tappelujäähyä.
“Minulla oli aina vain yksi pelisuunnitelma”, on Hull sanonut.
“Lauon kiekkoja maaliin ja hymyilen.”
Täällä Jouni Nieminen, Edmonton
X: @OnsideWithJouni
Facebook: Jouni Niemisen NHL
[email protected]
