9.11.2024. Torontossa, hillityn arvokkaassa vanhassa pankkirakennuksessa sijaitseva Hockey Hall of Fame aateloi tänään kunniajäsenekseen yhden amerikkalaisen jääkiekon suurista. Jeremy Roenick, eli J.R. ei ollut koskaan hillityn arvokas. Hän pelasi tunteella ja intohimolla läpi kahdenkymmenen NHL-kauden.
“You better draft me tomorrow..”
Vanha mestarivalmentaja Mike Keenan, eli itse Iron Mike muisteli kesän 1988 NHL Draftiä edeltänyttä iltaa jokin päivä sitten “Eye Test” podcastissä. Mike oli illastamassa scouttien ja Chicagon johtoportaan kanssa hienossa montrealilaisessa ravintolassa, kaupungissa Chicago Blackhawksin päävalmentajan ominaisuudessa.
Keenan oli juuri poikennut miestenhuoneeseen, ja oli toimittamassa tehtäväänsä pisuaarilla, kun nuori mies kopautti olkapäähän, ja sanoi “I`m Jeremy Roenick and you better draft me tomorrow”. NHL-valmentaja katsoi olkapäänsä yli, ja pyysi junnua odottamaan, että hän saisi toimituksensa suoritettua ensin. Sitten voitaisiin jutella.
Nuori mies oli 18-vuotias, amerikkalaista lukiokiekkoa pelannut, hoikka ja finninaamainen Jeremy Roenick. Roenick oli pelannut lähellä Bostonia sijaitsevan yksityiskoulun, Thayer Academyn joukkueessa, ja edustanut USA:ta Moskovassa pelatuissa U20 MM-kisoissa. Team USA sijoittui kuudenneksi.
Amerikkalainen lukiokiekko, tai amerikkalainen jääkiekko yleensä, ei ollut siihen aikaan ihan vielä noussut samalle tasolle missä sen tunnemme nyt. Mutta se oli selvästi tulossa. Tom Barrasso oli sitä ennen tullut NHL-kaukaloihin suoraan lukiokiekosta. Bob Carpenter. Mutta siinä ne olivatkin.
Chicago Blackhawks varasi Jeremy Roenickin kahdeksantena NHL Draftissä. J.R. kokeili amerikkalaista yliopistokiekkoa. Hän vietti tarinan mukaan kaksi päivää Boston Collegessa. Sitten Quebecin junnuliigan Hull Olympicsin omistaja Wayne Gretzky kutsui hänet Kanadan puolelle pelaamaan junnukiekkoa.
Olympiquesin valmentaja oli Alain Vigneault. Vaativa, ja suora valmentaja. Yksi joukkuekavereista oli Stephane Matteau. J.R. teki 34 maalia ja 70 pistettä 28 ottelussa. Martin Gelinas pelasi hänen laiturinaan.
Myöhemmin samalla kaudella Chicago kärsi loukkaantumisista. Jeremy Roenick kutsuttiin Showhun.
Iron Miken vaikutus
Vanhat pelaajat ovat kuvailleet Mike Keenania sanoin “yhtä sympaattinen kuin skorpioni”, ja “yhtä lämmin ja pehmeä kuin nauloista tehty vuode”. Jeremy Roenick on sanonut Keenanista, että hänen joukkueessaan pelaaminen oli kuin telttailisi täysillä riehuvan tulivuoren vierellä.
“Hän oli tyranni, koulukiusaaja, vanhan koulun valmentaja, joka yritti motivoida pelaajiaan pelottelemalla, väheksymällä ja pelolla”, kirjoitti J.R.
Iron Mike kohteli myös nuorta Jeremy Roenickia kovin hansikkain. Jälkeenpäin J.R. on kiittänyt Keenania valmentajana, joka teki hänestä NHL-ammattilaisen.
Seuraa tarina Jeremy Roenickin kirjasta.
18-vuotias, amerikkalaisesta lukiokiekosta varattu Roenick pelasi harjoitusottelua Kalamazoon kaupungissa ensimmäisellä NHL-harjoitusleirillään Hawksin paidassa. Yhdessä ensimmäisistä vaihdoistaan hän jätti karvaamatta kunnolla vastustajan puolustajaa, joka antoi avauksen häiritsemättä.
Penkillä Mike Keenan tuli luokse, työnsi kätensä Roenickin kaulaan, ja huusi naama noin tuuman päässä: “If you pass by one more fucking hit in this fucking game, you will never play another fucking game in this league!” “Do you understand me?”
“Yes, sir”, vastasi Roenick, lähes kyyneleissä.
Seuraavasta vaihdosta lähtien noin 72-kiloinen junnu ryhtyi taklaamaan paljon painavempia vastustajia. “Siitä kohtaamisesta Keenanin kanssa tuli yksi jääkiekkouraani määritelleistä hetkistä”, hän kirjoitti kirjassaan. “Pelkäsin Keenania enemmän kuin loukkaantumista.”
“Se hetki auttoi minua muuttamaan pelityyliäni sellaiseksi, jolla pystyin pelaamaan kaksi vuosikymmentä NHL:ssä.”
Keenan laittoi rightin puolelta laukoneen nuoren, toista kauttaan NHL:ssä pelanneen Roenickin samaan ketjuun Michel Gouletn ja Steve Larmerin keskelle. Ketju oli jonkin aikaa NHL:n paras. Goulet vasemmalla ja Larmer oikella laidalla. Iron Mike tunsi, että J.R. oli valmis pelaamaan ykkössentterinä NHL:ssä.
Kaksi konkaria mentoroivat kaksikymppistä sentteriään vaihto vaihdolta. Hyvällä huumorilla, mutta aina opettaen, valmistaen seuraavaan vaihtoon. Tänään Roenick liittyy Gouletn seuraan Hockey Hall of Fameen. Steve Larmer ansaitsisi saman kunnian monen mielestä.
Keenan kuvasi nuorta Roenickia pelaajana, joka halusi oppia. Oppia ja parantaa nopealla aikataululla. Hän vastasi kovaan rakkauteen kehittymällä, ja opettelemalla valmistautumaan jokaiseen otteluun. Denis Savard oli juuri myyty Montrealiin, vaihdossa Chris Cheliokseen, ja paineet suositun Savardin korvaajana olivat kovat.
Chelioksesta tuli myös Roenickiin vaikuttanut pelaaja.
Tässä Chelin tarina NHL-blogilla: https://broidi.com/2023/09/11/onside-with-jouni-amerikkalaisen-jaakiekon-kummiseta/
Gordie ja Miracle on Ice
Jeremy Roenick kuului siihen amerikkalaisen jääkiekon sukupolveen, joka innostui katsottuaan Lake Placidin talviolympialaisten ihmeen tehneen Team USA:n peliä. Talvella 1980 amerikkalaiset näkivät, miten pääasiassa yliopistokiekkoilijoista koottu joukkue voitti olympiakultaa kovien ammattilaisten edestä.
Ja he päättivät, että jos tuo on mahdollista, kaikki on mahdollista.
Jo sitä ennen, kun J.R. oli vasta seitsemänvuotias, hän sai ikäänkuin lahjan yhdeltä jääkiekon suurimmista. Hän oli yksi kaukalon laidalla Hartford Whalersin alkuverryttelyä seuranneista pikkupojista, kun itse Mr. Hockey, Gordie Howe, keräsi lunta mailansa lapaan, ja ohiluistellessaan dumppasi lumet pienen Jeremyn päähän.
“Ajattelin, että se oli coolein asia, minkä olen koskaan nähnyt”, kirjoitti Roenick kirjassaan. “Kunnes, pari sekuntia myöhemmin Gordie katsoi minuun päin ja vinkkasi silmää.”
“Kun minusta tuli NHL-pelaaja, pidin huolen siitä, että kohtelin faneja samalla tavalla kuin Gordie oli minulle opettanut.”
Erilainen lapsuus
J.R. vietti koko lapsuutensa pelaamalla jääkiekkoa eri paikkakunnilla, pääasiassa isänsä työn takia. Isä työskenteli Mobil Oilin johtoportaassa. Poika lensi 13-vuotiaana joka viikonloppu kotoaan Virginian osavaltiosta New Jerseyyn, pelatakseen New Jersey Rocketsin joukkueessa. Isä Wally Roenick laski, että sen kauden jääkiekkoa varten tehdyt lennot maksoivat yhteensä 25 tuhatta dollaria.
J.R. oli ylpeä saatuaan kutsun pelata New Jersey Rocketsissa, koska se oli Joey Mullenin, ensimmäisen 500 maalia NHL:ssä tehneen amerikkalaisen jääkiekkoilijan seura.
Varakkaassa kodissa kasvaminen ei Roenickin omien sanojen mukaan tarkoittanut sitä, että häntä oltaisiin hemmoteltu. J.R. kertoo mielellään tarinaa siitä, kuinka kerran Washington DC:n alueella pelatussa ottelussa hän peräytyi vastustajan tultua koettelemaan.
“Get off the ice, you pussy!”, huusi naisääni katsomosta.
11-vuotias J.R. katsoi ylös, ja tajusi, että huutaja oli hänen oma äitinsä.
Myöhemmin Roenick on myöntänyt, että kokonaan jääkiekossa vietetty lapsuus haittasi jopa häntä NHL:ssä. Hän pelasi aina jääkiekkoa. Hän ei lukioaikana käynyt koskaan juhlimassa, kuten normaalit teinit. Vaikka tyttöystävä Tracy (myöhemmin vaimo), ja joukkuekaveri Tony Amonte (myöhemmin ketjukaveri myös NHL:ssä) pyysivät ulos jatkuvasti.
Hän ei pitänyt itseään sosiaalisesti valmiina, kun oli aika astua aikuisten ammattilaisten maailmaan. Ja siksi hän menetti totuudentajunnan joitakin kertoja houkutusten noustua esiin. Omien sanojensa mukaan.
American Beaut
National Hockey League oli pitkään, ja on hyvin pitkälle yhä, keskikokoisista kanadalaisista kaupungeista, hyvinvoivista perheistä tulleitten, korrektisti käyttäytyvien, harmaisiin tai tummiin pukuihin pelipäivinä pukeutuvien kunnollisten nuorten miesten liiga.
Parhaita esimerkkejä on vaikkapa nykypäivän maailman paras jääkiekkoilija Connor McDavid. Minkälaisia mainossopimuksia Connor saisikaan, jos hänellä olisi enemmän persoonallisuutta? Joku voisi sanoa, jos hänellä olisi yleensä minkäänlaista persoonallisuutta.
Saimme tietää, mitä Connor todella ajattelee, vasta, kun kamerat pääsivät pukuhuoneeseen,
Bostonista kotoisin oleva Jeremy Roenick oli toista maata. Kanadalainen urheilukanava käytti hänestä termiä “American Beaut”.
Hänellä oli aina jotain sanottavaa. Hän ei koskaan ujostellut sanoa mielipidettään.
Jäällä hän oli yksi aivan parhaista. Hän teki hienoja maaleja. Hän taklasi vastustajia seinille tarkoituksella. Hän hämmensi maalin edessä. Hän oli usein huomion keskipisteenä, ja keskustelun pääaiheena, niin hyvässä kuin pahassa.
Kerran Northlands Coliseumin vieraskopissa toimittajat kerääntyivät silloin Phoenix Coyotesin paidassa pelanneen Roenickin ympärille pelin jälkeen. J.R. ei ollut tyytyväinen. Hän latoi ilmaan tukun kovia kirosanoja illan pelistä.
Toimittajat odottivat kärsivällisesti. Yleensä pelaaja rauhoittuu, nauhuriin tallentuneet voimasanat voidaan jättää kirjoittamatta seuraavan päivän lehteen.
J.R. veti henkeä, ja sitten jatkoi vielä rumemmalla ryöpyllä kirosanoja
Toimittajien nauhurit napsahtelivat kiinni. He lähtivät pois.
Jeremy Roenick oli ennen kaikkea viihdyttäjä. Ammattilaisurheilu on viihdebusinessta. Äärimmäisen kovaa huippu-urheilua, mutta samalla myös viihdettä. J.R. saattoi tanssia jäällä saadakseen elämää peliin. Hän sanoi todellakin mitä ajatteli.
Poliittinen korrektius ei ollut hänen lajinsa. Kerran toimittajat kysyivät, miksi Hawks pelasi aina paremmin vieraissa kuin kotona. “Se johtuu siitä, etteivät vaimot ja tyttöystävät tule reissuille mukaan”, vastasi J.R.
Modernin ajan urheilijat pelkäävät usein sanoa, mitä todella ajattelevat. Ja joskus voi käydä niin, että epäonnistumisen pelko estää menestyksen. Pelko laittaa sisäisen draivin lukkoon. Haaveet ja unelmat jäävät toteutumatta, koska pelko tukehduttaa toiminnan.
J.R. oppi Mike Keenanilta, miten pelkoa voi käyttää hyvänä motivaattorina. Pelosta saa energiaa ja polttoainetta. Roenick pelkäsi Keenania, koska tämä saattoi epäonnistumisen tullessa laittaa hänet penkin päähän, tai tuhota koko hänen jääkiekkouransa.
Niinpä J.R. pelasi aina parhaat pelinsä, pelon energialla, kun oli suurin syy olla peloissaan.
Hän on itse myöhemmin myöntänyt eläneensä “rajoilla” ja liiankin lujaa uransa huipulla. Hän otti riskejä ja pelasi pelottomasti jäällä, mutta myös sen ulkopuolella. Hän juhli railakkaasti ja uhkapelasi.
Yksi huvittavimmista kommelluksista sattui Chicagon ollessa pelikiertueella Calgaryssä. Pelaajat olivat Cowtownin yössä, ja päätettiin mennä muutaman baarissa tavatun paikallisen kutsusta jonkun kotiin jatkoille. Kutsu tuli puoli kahden aikaan yöllä.
Lähdettiin jonkun tilalle kaupungin ulkopuolelle. Sitten kävi hassusti. Autoa kuljettanut menetti hallinnan ja ajettiin lumisissa olosuhteissa ojaan. Auto kääntyi katolleen.
“Pystyin jo näkemään otsikot seuraavan päivän lehdissä”, kirjoitti J.R. “Känninen, nuori Blackhawksin tähti pidätetty myöhäisen auto-onnettomuuden jälkeen.”
Roenick pelkäsi, mitä Keenan tulisi sanomaan, ja keksi keinon. Hän lähti juoksemaan lumiseen Albertan yöhön, kohti jonkin matkan päässä näkyvää taloa, jossa oli valot vielä päällä. Oltiin aika maaseudulla. Ei kauppoja, ei bensa-asemia missään.
Hän meni, ja koputti oveen. Missä tahansa muualla kuin Kanadassa seuraava ei olisi ollut mahdollista.
“Talon isäntä avasi oven ja sanoi “Holy shit”, “Sinä olet Jeremy Roenick”.
Sitten isäntä kutsui sisälle, tilasi taksin. Ja sitä odoteltaessa tuhottiin isännän kori Molson-olutta, ja puhuttiin jääkiekkoa.
Jo 16-vuotiaasta elämänsä J.R:n kanssa jakanut vaimo Tracy kertoi TSN:llä tilanteen menneen niin pahaksi, että kotiin tuli soittoja, joissa uhattiin, että hänen aviomiehensä jalat katkottaisiin, ellei hän maksaisi velkojaan. Lopulta vaimo sai tarpeekseen, ja antoi J.R:n kuulla kunniansa. Avioliitto kesti kuitenkin.
Yksi J.R:n parhaita tarinoita on kertomus siitä, kuinka hän eräänä päivänä Hawksin jo pudotttua playoffeista pelasi kaksi 18-reiän kierrosta golfia Michael Jordanin kanssa. Michaelilla oli samana iltana peli Clevelandiä vastaan, ja J.R. oli täysin ihmeissään. Miehet olivat tuhonneet kymmenisen Bud Lightia mieheen pelatessaan. Hän sanoi Jordanille lyövänsä kaikki sinä päivänä voittamansa rahat Clevelandin puolesta.
Michael Jordan asetti tässä tilanteessa oman vetonsa. Hän lupasi tehdä yli 40 pistettä, ja Bulls tulisi voittamaan 20 pisteellä. Hän teki 52 pistettä. J.R. hävisi sen vedon.
Chicago Blackhawks oli kova joukkue samoina aikoina ja samalla vanhalla Chicago Stadiumilla kuin NBA:ssä pelannut Chicago Bulls. Usein Hawks oli kaupungin ykköstarina. Stadiumin jäälle mentiin ylöspäin pukukopeista, kuudentoista porrasaskeleen kautta.
Ja Roenick kohteli faneja aina kuin parhaita ystäviään. Hän tiesi, ja tietää yhä, ketkä maksavat koko sirkuksen.
Samalla hän piti aina puolensa sopimusneuvotteluissa. Joistakin Roenickin neuvotteluista puhuttiin paljon mediassa. Hän piti huolen siitä, että hänelle maksettiin markkinahinta arvon mukaan. Siksi hänen tyylinsä oli suorassa riidassa lopulta vanhanaikaisen Hawks-omistajan Bill “Dollar” Wirtzin kanssa.
Rangaistukseksi J.R. lähetettiin Phoenixiin, vaihdossa Alexei Zhamnoviin.
Myöhemmin hän allekirjoitti viiden vuoden, 37 miljoonan dollarin sopimuksen Philadelphia Flyersiin.
J.R. The Hockey Player
Noin 75-kiloisena NHL-uransa aloittanut Jeremy Roenick oli täysin peloton taistelija jäällä. Hän ei alussa ollut fyysinen pelaaja. Mike Keenan oli se valmentaja, joka muutti hoikan, kalliista amerikkalaisesta yksityiskoulusta tulleen pojan pelityylin täysin toiseen suuntaan.
Ehkä paras ominaisuus Jeremy Roenickin pelissä oli hänen liikkuvuutensa. Hän osasi todella luistella ja lentää jäällä.
Huippuluokan taitopelin lisäksi Roenickilla oli kovuutta. Ensimmäisellä täydellä kaudella Chicagossa nenä murtui kolme kertaa.
Kerran playoffottelussa St. Louis Bluesia vastaan Glen Featherstone löi poikittaisella mailalla Jeremy Roenickia suoraan suuhun. Aivan Hawksin penkin edessä.
Roenick ei edes lähtenyt vaihtoon. Hän sylki irronneet hampaansa penkin puolelle ja sanoi “Boys, let`s go”.
Hampaitten menettäminen koskee.
J.R. ei jäällä pelannut koskaan ketään. Hän ei ujostellut yhteenottoja. Ensimmäinen NHL-tappelu 20-vuotiaana Marty McSorleyä vastaan. Roenick ei toki tiennyt, kuka Marty oli. Hän pudotti hanskat Bob Probertin kanssa. Sai pahasti köniinsä Darcy Tuckerilta. Roenickin mielestä mustat silmät, mustelmat ja haavat olivat hinta, joka NHL-busineksesta oli maksettava.
Samalla hän teki aina isoja maaleja. Hän oli väriläiskä, joka eli huomion keskipisteenä olemisesta, kaaoksesta. Jos jollain lähes saman aikakauden Joe Sakicillä tai Wendel Clarkilla oli aina korrektit sanat sanottavanaan, J.R:n ego oli isompi kuin kenelläkään.
Työsulkukauden (2004-05) jälkeen J.R. ajelehti Philadelphiasta LA Kingsiin, uudelleen Phoenixiin. Lopussa vanha ystävä, ensimmäinen kämppäkaveri Chicagon ajoilta, nyt San Jose Sharksin GM Doug WIlson tarjosi mahdollisuuden pelata ura loppuun, ja saavuttaa viidensadan maalin raja San Josessa.
Jeremy Roenick ei koskaan voittanut Stanley Cupia. Mutta Doug Wilson antoi hänelle mahdollisuuden päättää ura arvokkaasti. Ja saada se 500 maalin kerhon jäsenyys kovalla yrityksellä.
J.R. pelasi lopulta NHL:ssä 1,363 runkosarjaottelua. 513 maalia ja 1,216 pistettä. Stanley Cupin playoffeissa 154 peliä lisää (neljän ensimmäisen Chicagon kauden aikana 54 niistä!). 53 maalia ja 122 pistettä.
Roenick teki kolmella ensimmäisellä NHL-kaudellaan 26, 41 ja 53 maalia. Hän pelasi kolme peräkkäistä yli sadan pisteen kautta Hawksissa.
Hän edusti USA:ta kaksissa U20 MM-kisoissa. Vuoden 1989 kisoissa Alaskassa turnauksen paras pistemies 16 pisteellä. Amerikan joukkueessa vuoden 1991 World Cupissa, sekä vuosien 1996 ja 2002 olympialaisissa. J.R. ei pelannut World Cupin voittaneessa USA:n joukkueessa vuonna 1996, koska hänellä ei ollut NHL-sopimusta.
“It´s The Chicago Blackawks, man…”
Peliuran loputtua saimme nauttia J.R:n värikkäästä persoonasta amerikkalaisissa NHL-lähetyksissä (NBC) kymmenen hienon vuoden ajan. Sitten hän sai potkut sanottuaan työnantajansa mielestä sopimattomia sanoja työtovereistaan Spittin` Chicklets podcastissä.
Sitä ennen saimme nähdä, kuinka J.R. kyynelehti NBC:n studiossa Chicago Blackhawksin voitettua Stanley Cupin vuosikymmenien odotuksen jälkeen keväällä 2010.
“It`s the Chicago Blackhawks, man”, hän sanoi kyyneltensä läpi. “I didn`t get to do that.”
Hänet varannut, ja hänestä NHL-legendan muovannut NHL-seura oli yhä lähellä sydäntä. Hän oli itkenyt vuonna 1992, nuorena pelaajana, kun Hawks hävisi Game 4:n Chicago Stadiumilla.
J.R. itki ilosta, kun hän viime kesänä sai puhelun Hockey Hall of Famen Lanny McDonaldilta ja Mike Gartnerilta. Albertalaisen oikean cowboyn leppoisa ääni, ja ystävällinen kutsu jääkiekon kaikkein pyhimpään sai nyt 54-vuotiaan kyyneliin.
Sitten hän istui autoonsa ja huusi ei kenellekään: “It`s about fucking time!!!”
Jäämme nyt odottelemaan Jeremy Roenickin puhetta vanhan, arvokkaan pankkirakennuksen uumenista. Hockey Hall of Fame-puhetta. Lisää kyyneliä. Tony Amonte, ”Walt” Tkachuk ja moni muu on varmasti paikalla.
Vaimo Tracy tulee saamaan kunniaa, koska kuten J.R. sanoi TSN:llä: “She´s the real Hall of Famer.”
It is about fucking time.
Täällä Jouni Nieminen, Edmonton
X: @OnsideWithJouni
Facebook: Jouni Niemisen NHL
