Chris Chelios pelasi NHL:ssä 26 kauden ajan. Hän oli yksi oman aikakautensa aivan parhaita puolustajia. Hänen kovuutensa ja taitavuutensa kiekon kanssa aiheutti pelkoa vastustajissa. Hän partioi jäällä harvinaisella itseluottamuksella, ja hirvittävällä intensiteetillä.
Kummisetä
Christos Kostas Chelios syntyi Chicagossa 25. tammikuuta, vuonna 1962. Isä, Constantine “Gus” Chelios oli tullut Amerikkaan Kreikasta 19-vuotiaana vuonna 1951. Gus amerikkalaisti alkuperäisen sukunimen “Tselios” Cheliokseksi.
Jeremy Roenick – entinen joukkuekaveri – kutsuu Cheliosta amerikkalaisen jääkiekon kummisedäksi. Darryl Sutter – yksi entisistä valmentajista Blackhawksissa – sanoo Chelioksen olleen parhaan puolustajan, jota hän on koskaan valmentanut. Tämä siis mieheltä, joka valmensi Drew Doughtya.
“Hän haastaa kenet tahansa, eikä ota askeltakaan taaksepäin, vaikka vastassa oli kuka tahansa”, sanoi Dallas Starsin GM Jim Nill.
Chelioksen saavutukset ovat kiistattomat. Amerikkalaisen yliopistokiekon NCAA:n mestaruus Wisconsinin yliopistojoukkueessa. Kolme Stanley Cup -mestaruutta (yksi Montrealissa, kaksi Detroitissa). Kolme Norris-palkintoa NHL:n parhaana puolustajana (kahdesti kakkonen äänestyksessä). Neljä kertaa USA:n joukkueessa olympialaisissa. Viimeinen olympiaedustus 44-vuotiaana Torinossa vuonna 2006.
Hän oli amerikkalaisen jääkiekon suurimman sukupolven edustajana voittamassa World Cupia vuonna 1996. Hänet on aateloitu Hockey Hall of Fameen, sekä USA:n omaan Hall of Fameen.
Chris Chelios pelasi enemmän Stanley Cupin playoffotteluja kuin kukaan muu (266). Hän pelasi yhtä monta kautta (26) NHL:ssä kuin Gordie Howe, ja lopetti 48-vuotiaana vuonna 2010. Vain 52-vuotiaaksi pelannut Howe on pelannut vanhempana.
Järjetön kamppailunhalu ja intensiivisyys
Chris Chelios pelasi ensimmäisen NHL-ottelunsa Montreal Canadiensin paidassa 8. maaliskuuta vuonna 1984, ja viimeisen Atlanta Thrashersissä 6. huhtikuuta vuonna 2010. Hän pelasi jokaisen pelin noitten päivämäärien välissä kuin viimeisensä. Hänessä oli samanlaista, hyvin julmaakin “voitto keinolla millä hyvänsä” -asennetta kuin kanadalaisilla Mark Messierillä ja mainitulla Gordie Howella.
Chelios oli taitava pelaaja. Älykäs pelinrakentaja. Pelkäämätön alivoimapelaaja, ja raivokas taklaaja. Hän rekisteröi yhden 20 maalin kauden puolustajan paikalta, ja kolme yli 70 pisteen kautta. Hän jätti kaukalot plusmiinustilaston luku plus 350 tilastossaan. Yhdessä vaiheessa kymmenen kautta plussan puolella peräkkäin.
Chelioksen intohimo pelata meni aina hänen taitojensa yläpuolella. Hän pelasi ylitsepursuavalla intohimolla, puolusti joukkuekavereitaan järkähtämättömästi ja hänen pelissään oli intensiivisyyttä, joka saattoi koska tahansa räjähtää vastustajien silmille. Hänen pelissään oli särmää. Usein liiaksikin.
USA:n olympiajoukkuetta Sarajevon kisoissa vuonna 1984 valmentanut, paksulla Brooklynin aksentilla puhuva Lou Vairo sanoi Chelioksen pelanneen aina oman taitotasonsa yläpuolella.
Jotkut jääkiekkoilijat eivät koskaan onnistu ulosmittaamaan taitojaan kunnolla, toiset onnistuvat saamaan suurimman osan käyttöön. Chris Chelios suoritti ylitse taitojensa, ja teki kaiken sen vielä yllättävän vähäisillä fyysisillä ominaisuuksilla. Hän oli vain 180-senttinen, ja ehkä 87 kiloa painava NHL-pakki. Toki hirvittävän vahva ja kovakuntoinen kokoisekseen.
Chris Chelioksesta sanottiin, että hän osasi elää hetkessä. Hänen fokuksensa oli vain viimeisissä viidessä minuutissa ja pian tulevissa seuraavissa viidessä minuutissa. Ja vain niissä.
Hän oli niin ehdoton valmistautumisessaan ja yrityksessään, että joukkuekaveri Kris Draper kutsui häntä lempinimellä “Sparta”.
“Hän pelasi aina kuin soturi”, sanoi Roenick. “Jos yritit taklata Cheliosta, sait maistaa hänen mailaansa. Mitä lähemmäksi Cheliosta menit, sitä korkeammalle hänen mailansa nousi. Hän oli mailalla iskemisen kuningas. Jos menit hänen henkilökohtaiselle alueelleen, hän antoi iskun suoraan nilkoille.”
Rumat otteet
Chris Chelios kertoo todella hyvän elämäkertakirjansa “Overtime” (Amerikan puolella julkaistu nimellä “American Made”) esipuheessa, kuinka hän oli aina kiitollinen siitä, ettei hän koskaan joutunut pelaamaan hyvää ystäväänsä Wayne Gretzkyä vastaan Stanley Cupin playoffeissa.
“Ei siksi, etten olisi tykännyt pelata parasta vastaan, vaan siksi, koska olisin todennäköisesti joutunut murtamaan hänen kätensä”.
Chelios halusi aina pelata sillä tavalla, että vastustajat luulivat hänen yrittävän vahingoittaa. Hän halusi olla mahdollisimman hankala ja turhauttava vastustaja. Mutta vain runkosarjassa. Playoffeissa hän yritti vahingoittaa oikeasti.
“Playoffsarjoissa ei ole ystäviä. Ystävyyssuhteet keskeytyvät pudotuspeleissä. Sillä tavalla minä pelasin. Sillä tavalla myös Mark Messier pelasi. Olen iloinen, etten joutunut koskaan pelaamaan häntäkään vastaan playoffeissa, koska olisin todennäköisesti joutunut lähtemään hänen kimppuunsa ja hän olisi lyönyt poikittaisella suoraan kasvoihin.”
“En puhu jonkun iskemisestä kyynärpäällä päähän, tai jonkun polvien vahingoittamisesta tahallaan. Siitä voi olla seurauksena pitkäaikainen loukkaantuminen. Tarkoitan huitomista strategisista syistä. Minulle jonkun käteen iskeminen, tai sormien rikkominen ei ollut mitään. Se oli osa peliä.”
“Murtuneet kädet parantuvat. Sormet parantuvat. Häviöstä johtunut tuska ei jätä koskaan.”
Chelios myöntää avoimesti olleensa se, joka kerran käveli Blackhawksin koppiin erätauolla ja kysyi “kuka rikkoo Brett Hullin käden?”
Brett Hull ja Chris Chelios olivat ja ovat hyviä ystäviä. Hull ymmärsi, vaikka ei pitänyt, tästä Chelioksen luonteenpiirteestä. Brett Hull oli vakuuttunut siitä, että Blackhawksin armoton ja keinoja kaihtamaton valmentaja Mike Keenan oli kaiken takana.
“You aren’t going to listen to that asshole, are you?”, kysyi Hull Cheliokselta aloituksessa.
Kerran syksyn 1991 Canada Cupissa tshekkien Tomas Jelinek ajoi rumasti Brian Leetchiä, seurauksena olkapäävamma. Sitten Jelinek iski korkealla mailallaan ison haavan Kevin Hatcherin kasvoihin.
Chris Chelios sanoi hoitavansa asian.
Chelios ajoi vaihtoon matkalla ollutta Jelinekiä poikittaisella. Tshekkilaiturin hampaat lentelivät Chelioksen olkapään yli. Mike Modano meni ja keräsi hampaat siististi mailansa lapaan ja asetteli ne kaukalon laidalle.
Chris Chelios ymmärsi ja hyväksyi sen, että hänen pelitapansa johti hänen nimensä asettamiseen monelle kostolistalle ympäri NHL:n. “Suurimmaksi osaksi, sain sen minkä ansaitsin”, hän kirjoitti.
Boston Bruinsin ja Montreal Canadiensin väliset yhteenotot olivat aina kovaotteisia. Bruinsin Terry O’Reilly ajoi tasapainonsa menettäneen Chelioksen polven leikkauskuntoon, eikä kyseessä ollut vahinko. O’Reilly sanoi sen tuntuneen yhtä hyvältä kuin Stanley Cupin voittamisen.
“Mistä hän sen voi tietää?”, murjaisi tähän Chris Chelios asiasta kuultuaan. “Hän ei koskaan voittanut Stanley Cupia!”
Hyväksyttävän ja ei-hyväksyttävän toiminnan rajat jäivät useimmiten epäselviksi Chris Chelioksen pelatessa. Hän uskoi vilpittömästi siihen, että voittaakseen on tehtävä mitä tahansa.
Civic Arena (The Igloo), Pittsburgh, kesäkuu 2009
Pittsburghin vanhan Iglun vieraskopit olivat vaatimattomammat kuin paikallisen pikkuhallisi kopit, missä sitten asutkaan. Siksi kevään 2008 Stanley Cupin ratkettua näimme Detroit Red Wingsin pelaajien juhlivan pääasiassa jäällä.
Siellä vaatimattomassa, ja vain vuosi sen jälkeen puretussa tilassa, näin Chris Chelioksen viimeisen kerran kesäkuussa 2009. Hän kävi finaalin ajan joka päivä harjoittelemassa jäällä Detroit Red Wingsin Black Aces-ryhmän kanssa todella kovaa siltä varalta, jos joku pelaavan kokoonpanon jäsen sattuisi loukkaantumaan.
Silloin on oltava valmis.
Huomioni kiinnitti 47-vuotiaan, 1,644 runkosarjaottelua ja ennätykselliset 266 Stanley Cupin playoffottelua jo siinä vaiheessa pelanneen puolustajalegendan hartiasuojukset. Chelios tulisi seuraavalla kaudella pelaamaan viimeiset seitsemän NHL-otteluaan Atlanta Thrashersissä. Hän ei vielä tiennyt pelanneensa jo viimeisen playoffpelinsä Chicago Blackhawksia vastaan pelatun läntisen konferenssin finaalin Game 5:ssa. Viimeisessä vaihdossaan Chelios oli lähellä ratkaista jatkoajalla. Seuraavassa Darren Helm onnistui, ja Red Wings meni toisen kerran peräkkäin finaaliin.
Chris Chelios pelasi ammattilaisena maailman kovimmassa liigassa vuodesta 1994 aina loppuun, eli kevääseen 2010 saakka 1970-luvun lopulle tarkoitetuilla Cooper XL3 -hartiasuojuksilla. Niitä oli korjailtu ja vahvistettu ja jatkettu selän puolelle ylimääräisillä toppauksilla taitavien NHL-varustehuoltajien toimesta.
Myöhemmin sain tietää, että ne olivat alunperin kuuluneet Bob Suterille, 1980 Lake Placidin USA:n olympiaihmeessä pelanneelle Chelioksen entisen joukkuekaverin Gary Suterin veljelle, ja Ryan Suterin isälle. Kun Gary treidattiin Chicago Blackhawksiin vuonna 1994, hän antoi ylimääräisen parinsa Cheliokselle.
Erikoisesti, Chris Chelios, joka aina sanoi, ettei hänen legendaariseen kuntoharjoitteluunsa kuulunut kovin paljoa yläkropan vahvistamista – pääfokus oli jaloissa ja keskivartalossa – ei koskaan kärsinyt pahemmin olkapäävammoista näistä antiikkisista suojuksista huolimatta.
Ja huomioni kiinnitti kaikkien muitten kanssa se, miten rautaisella asenteella kaiken saavuttanut mies veti harjoitukset varamiehistön kanssa. Hän ei enää kuulunut valmentaja Mike Babcockin luottomiehiin. Runkosarjassa vain 28 ottelua, playoffeissa kuusi lisää.
Hän oli vielä mukana, koska hän rakasti jääkiekkoa. Tuo mainittu ylitsepursuava intohimo jääkiekkoa kohtaan oli niin selvästi näkyvillä.
Ei itsestäänselvä ura
Yksi erikoisimmista sivujuonista Chris Chelioksen jääkiekkotarinassa on se, miten nopeasti hän nousi kalifornialaisesta harrastussarjasta NHL-ammattilaiseksi. Noin viidessä vuodessa.
Chelioksen perhe muutti Chicagosta lähelle San Diegoa, kun Chris oli tulossa lukioikään. Syksyllä 1978 hän maksoi oman lentonsa Montrealiin, jossa hän yritti ottaa paikan Ontarion puolella Hawkesburyssä toimineesta A-junnujoukkueesta. Yhden harjoituspelin jälkeen hänet pudotettiin listalta.
Chelios jatkoi bussilla Chatham-nimiseen paikkaan, ja sen jälkee vielä Windsoriin, samoin tuloksin. Lopulta hän istui Detroitissa linja-autoasemalla rahattomana. Siellä hän tapasi Missisipistä tulleet veljekset, jotka lainasivat rahat bussilippuun aina San Diegoon saakka. Veljekset olivat sattumalta maanviljelijöitä juuri sillä tilalla, jonka maille Lynyrd Skynyrd-yhtyeen kone putosi vuonna 1977 traagisin seurauksin.
Chelios lähetti lainatut rahat hyväntekijöilleen kotiin päästyään.
Vuotta myöhemmin hän yritti paikalliseen yliopistojoukkueeseen San Diegossa. Jälleen epäonnistuttuaan hän törmäsi samassa try outissa käyneeseen Bobby Parkeriin La Jollan rannalla. Bobby oli päässyt joukkueeseen, muttei pitänyt koulusta, eikä jääkiekon tasosta.
Hän oli päättänyt palata kotikyläänsä Kanadaan. Saskatchewanin Moose Jaw-nimiseen paikkaan, ja Saskatchwewanin junnuliigassa pelanneeseen Moose Jaw Canucksiin. Bobby ehdotti Cheliokselle, että hänen kannattaisi soittaa Canucksin valmentajalle Larry Billowsille, ja pyytää try outtia.
Chris soitti valmentajalle, joka kysyi, mitä paikkaa tämä pelaa. “Mitä paikkaa tarvitset?”, kysyi Chelios. Kun valmentaja ilmoitti hakevansa puolustajaa, Chris ilmoitti pelaavansa puolustajana.
Chris Chelios ei ollut siihen mennessä koskaan pelannut sekuntiakaan pakkina. Ledgendaarisen puolustajan ura siis lähti liikkeelle valheesta. Bobby Parkeria koko juttu nauratti, mutta hän piti salaisuuden omana tietonaan.
Ruskettunut kalifornialaispoika pelasi seuraavat kaksi kautta hullujen kanadalaisten liigassa Kanadan preerioilla. Hän joutui kestämään perinteisen karvojenpoistorituaalin kahdesti.
Hän teki maalin ensimmäisessä ottelussaan ja pelasi hyvin, puolustajana. Valmentaja Billows tuli pelin jälkeen sanomaan, että jos haluat pelata tässä liigassa, sinun on opittava tappelemaan. Toisessa tappelussa 18-vuotiasta Cheliosta vastaan tuli 15-vuotias Garth Butcher.
Chris Chelios on kuvannut kahta vuottaan Saskatchewanin junnuliigassa yhdeksi elämänsä parhaista ajoista. Seura järjesti työpaikan paikallisesta puutavaravarastosta, koska harjoitukset alkoivat aina kello 16.00. Hänellä oli aina muutama taala taskussa. Palkka maksettiin käteisellä.
Toisen SJHL-kauden jälkeen Montreal Canadiens varasi Chris Chelioksen toisella kierroksella kesän 1981 NHL Draftissä (40.).
Seurasi stipenditarjouksia amerikkalaisiin yliopistoihin. Chelios valitsi lopulta Wisconsinin, jossa valmentajaksi tuli ensimmäisellä kaudella legendaarinen Bob “It`s a great day for hockey” Johnson, ennenkuin hän lähti Calgary Flamesin valmentajaksi.
NHL
Toisen yliopistokauden aikana Wisconsinissa Chris Chelios alkoi ensimmäistä kertaa elämässään miettiä, että ehkä hänellä olisi jopa mahdollisuus pelata joskus NHL:ssä. Herb Brooksin valmentaman USA:n joukkueen voitettua kultaa Lake Placidin olympiakisoissa vuonna 1980 NHL alkoi huomata amerikkalaispelaajia enemmän kuin aikaisemmin.
Chelios pelasi kauden 1983-84 USA:n olympiajoukkueessa. Joukkueelle asetettiin epärealistisia odotuksia vuoden 1980 ihmeen jälkimainingeissa. Jos Herb Brooks oli pitänyt ennen ratkaisevaa ottelua Team USA:lle puheen, jota vieläkin toistetaan, Lou Vairon puhe vuonna 1984 oli Chelioksen mukaan: “Millions of people are watching. Don`t fuck up”.
Talvikisojen jälkeen Chelios teki sopimuksen Montreal Canadiensin kanssa. Chris Chelioksen tavoitteena elämässä oli hankkia yliopistotutkinto jääkiekon avulla. Tutkinto jäi saavuttamatta, mistä tuli yksi harvoista asioista, joita hän on katunut jälkeenpäin.
Montrealissa Chris Chelioksesta tuli ajan myötä Stanley Cup -mestari, tarunhohtoisen seuran ensimmäinen amerikkalainen kapteeni ja Norris-palkinnon voittaja. Hän oppi myös sen, ettei Montreal Canadiensin pelaajalla ole yksityiselämää ollenkaan.
Kevään 1989 playoffeissa tapahtui kuuluisa tapaus, kun Philadelphia Flyersin maalivahti Ron Hextall lähti kesken pelin Chelioksen kimppuun, kostona tämän aiemmasta taklauksesta Brian Proppia päin.
Kesäkuun lopussa, vuonna 1990 treidi kotikaupunkiin Chicagoon. Keväällä 1998 siiirto Detroit Red Wingsiin, jossa kaksi Stanley Cup -mestaruutta lisää. Chelioksella Red Wings yritti korvata kesällä 1997 traagisesti auto-onnettomuudessa vammautuneen Vladimir Konstantinovin paikkaa puolustuksessa.
Chelios tuli lopulta pelanneeksi enemmän NHL-pelejä Detroitissa kuin rakkaassa Blackhawksissa. Red Wingsissä joukkueen johtaja oli Steve Yzerman, jonka kuuluisaa katsetta jokainen yritti välttää. Chelioksen ei enää siinä vaiheessa uraa tarvinnut toimia joukkueen johtajana.
Kaikkien aikojen paras amerikkalaispelaaja?
On hankalaa laittaa etenkin eri aikakausien ja pelipaikkojen edustajia paremmuusjärjestykseen, mutta Chris Chelios on aina ainakin keskustelussa mukana, kun puhutaan kaikkien aikojen parhaista amerikkalaisista jääkiekkoilijoista.
Auston Matthews ja Patrick Kane voidaan laskea mukaan aktiiveista. Brett Hull. Pat Lafontaine, jonka ura katkesi ennen aikojaan päävammoihin. Tämän kirjoittautunut ilmoittautuu Mike Modanon leiriin. Puolustajista Brian Leetch oli varmasti taitavin.
Johtajanominaisuudet nostavat Chris Chelioksen korkealle tässä keskustelussa. Hän on kaikista amerikkalaisista juuri se, jonka voimme kuvitella luistelevan kamppailuun tähtilippua kantaen. Kestävyys ja uran pituus vievät hänet eturiviin.
Voimme yksimielisesti todeta, että kaikista amerikkalaisista pelaajista Chris Chelios oli hankalin vastustaja. Ehkä jopa kaikista paras. Mitä mieltä lukijat?
Täällä Jouni Nieminen, Edmonton
X: @OnsideWithJouni
Facebook: Jouni Niemisen NHL
[email protected]
