Baarivisaan sopisi hyvin kysymys, kuinka monta kertaa Teemu Selänne on valittu Vuoden urheilija -palkinnon saajaksi? Samaa voisi kysellä Jari Kurrin kohdalla. Vastaus nolla (0) on sitten varsin yllättävä. Siinä menisi monilla Aperol Spritz -drinkki väärään kurkkuun.
Suomessa jääkiekkoilijaa ei ole koskaan valittu vuoden urheilijaksi. Urheilutoimittajien liitto on jakanut tätä kunniamainintaa aina vuodesta 1947 saakka. Kun Suomi on kuitenkin kiekkomaa, on lopputulema varsin yllättävä. Niin kovia kiekkopelaajia Suomi on vuosikymmenten saatossa tuottanut.
Esimerkiksi jalkapalloilija on valittu vuoden urheilijaksi useamman kerran. Jari Litmanen (1995), Sami Hyypiä (2001), Teemu Pukki (2019) ja Lukas Hradecky (2020) ovat kukin saaneet vuorollaan tämän kunniamaininnan.
Muista joukkue-urheilijoista voidaan mainita koripallloilija Lauri Markkanen, joka tuli hiljattain valituksi (2023).
Onko jääkiekkoilija käynyt edes lähellä voittoa?
Vuoden 1990 pystin saaja herättänee eniten parranpärinää kiekkoväen keskuudessa. Tuolloin valituksi tuli keihäänheittäjä Päivi Alafrantti ennen Kurria.
Alafrantti voitti keihäänheitossa EM-kultaa vuonna 1990. Kurri voitti samoihin aikoihin peräti viidennen Stanley Cupinsa ja oli ollut Edmonton Oilersin kantavia voimia jo vuosien ajan. Pisteitä ja mestaruuksia tuli kuin liukuhihnalta. Kurrin viides mestaruuskausi oli sekin kuin urheilun satukirjasta.
Vuoden urheilijaksi se ei silti riittänyt.
Teemu Selänne ei ole ollut lähelläkään vuoden urheilijan merkintää. Parhaimmillaan maalitykki oli äänestyksessä viides, vaikka meriittejä riittää. Esimerkiksi maagisen tulokaskauden jälkeen ja vuoden 1993 tilaisuudessa Selänteen sijoituksen olisi kuvitellut olevan korkeampi.
Samoin vuonna 2007, kun Seläteen ura huipentui Stanley Cupiin, olisi hyökkääjän listasijoitus voinut olla parempikin. Vuonna 1993 Vuoden urheilija -äänestyksen voitti rallisankari Juha Kankkunen ja 2007 kunnia meni Osakan maailmanmestarille, keihäänheittäjä Tero Pitkämäelle.
Ei mitään Kankkuselta tai Pitkämäeltä pois, mutta että viides sija Selänteelle niin 1993 kuin 2007. On mahtanut olla melkoisia sinivalkoisia urheilusuorituksia sitten. Toki vuonna 1993 Selänne valittiin Espoon vuoden urheilijaksi.
Tuoreimmista tapauksista esiin voisi nostaa myös Mikko Rantasen, joka hänkään ei ole koskaan saanut Vuoden urheilija -titteliä. Vaikka pisteitä on tullut reilusti yli sata ja mestaruuspyttyä on nosteltu, niin ei ole sekään riittänyt sitten liiton kaikille jäsenille.
Mitä kiekkoilijan pitää tehdä voittaakseen?
Väliotsikon kysymykseen on mahdotonta antaa täydellistä vastausta. Niin kovia ovat olleet Kurrin, Selänteen ja esimerkiksi Rantasen saavutukset, että niiden ylittäminen alkaa olla miltei mahdottoman vaikeaa.
Jotta kiekkopelaajan valinta olisi todennäköinen, pitäisi tulla urheiluvuosi, jolloin yksilölajien puolelta ei tulisi maailmanmestaria, olympiavoittajaa tai muuta merkittävää menestystä. Samaan aikaan jääkiekon puolella yksittäisen pelaajan tulisi kantaa joukkuettaan mestaruuteen asti uroteoillaan.
Lähitulevaisuudesta voisi ajatella skenaariota, jossa esimerkiksi Sebastian Aho takoisi ensin runkosarjan yli piste per peli, jatkaisi samaa tahtia pudotuspeleissä ja nostaisi lopulta Stanley Cupin harteilleen. Samaan aikaan keihäs ei saisi lentää eikä suksi luistaa. Curlingista tai skeet-ammunnasta puhumattakaan.
Aika alkaa olla kypsä myös jääkiekkoilijan valinnalle. Urheilutoimittajien liittoon on kuulunut ties minkälaista vanhempaa partaa, jotka eivät ole osanneet arvottaa eri lajeja oikeisiin mittasuhteisiin. Äänestyksestä puhuttaessa täytyykin muistaa, että Vuoden urheilija -tittelin ratkaisevat toimittajat. Ja toimittajalauman sisällä ratkaisevaan rooliin ovat nousseet ne sauhuttelijat, jotka ovat miettineet asiaa ennemmin subjektiivisesti kuin objektiivisesti.
Toisin sanoen harmaaparrat ovat sutineet äänestyslapulle mitä mieleen juolahtaa. Ajat ovat kuitenkin muuttumassa.
Siitä kertoo myös Markkasen valinta, joka oli 100-prosenttisen oikea.
–Broidi
