22.4.2024. Guy Damien Lafleur nukkui pois tasan kaksi vuotta sitten tänään. Lafleur oli NHL:n tarunomaisimman seuran suuruuden aikojen kuuluisimpia pelaajia, todellinen rocktähti jäällä. Yksi kaikkein parhaista, ja ehdottomasti jännittävin katsoa. Jumaloitu 1970-luvun supertähti, joka teki jääkiekon paremmaksi. Hän voitti ja saavutti kaiken mahdollisen. Ja kaiken sen hän teki tyylikkäästi ranskalaisin maustein. Tässä muistokirjoitus perustuen aikaisemmin blogilla julkaistuun henkilökuvaan todella surullisena päivänä.
Shawville, Quebec
Lafleurin perheen ilmoitettua Guyn poismenosta 70-vuotiaana keuhkosyövän uhrina, ensimmäinen ajatukseni oli Wayne Troke-nimisen miehen viimeinen toive noin neljä vuotta sitten.
Tietyn aikakauden NHL-pelaajissa on jotain spesiaalia, eikä tuo erityisyys rajoitu jääkiekkokaukaloon. He tekevät usein, omalla kustannuksellaan, ilman minkäänlaista julkisuutta asioita, jotka lämmittävät sydäntä. Tänään on erittäin surullinen päivä Kanadassa ja erityisesti kauniissa ranskankielisessä Quebecin priovinssissa, missä Guy Lafleur ei ollut vain jääkiekkotähti, vaan jumala.
Kun ihminen kuolee, yritämme muistaa hyviä asioita, joita tämä on tehnyt. Guy Lafleurin tapauksessa se on helppoa. Neljä vuotta sitten Ottawan jääkiekkomediassa vaikuttava ystävämme Liam Maguire sai soiton Shawville-nimisestä kylästä (Shawville on irlantilaiskylä, keskellä ranskankielistä Quebecin kaunista provinssia Kanadassa) Brenda Troke -nimiseltä naiselta. Brendan isä Wayne oli vakavasti sairas.
Syöpä oli viemässä miestä, joka oli ollut koko ikänsä innokas Montrèal Canadiensin ja etenkin Guy Lafleurin ihailija. Guy Lafleur oli aina ollut Waynen suosikki. Hän säilytti kaikki Lafleurista kertoneet lehtiartikkelit ja seurasi tämän tilastoja tarkasti. Waynellä oli yksi viimeinen toive. Tytär Brenda kysyi, olisiko mitenkään mahdollista järjestää tapaaminen Guyn kanssa Montrèalissa? Se olisi ikään kuin aikainen isänpäivän lahja isälle, jolla ei ollut enää montaa isänpäivää jäljellä.
“Mitä teet perjantaina?”
Seuraavaksi soi Guy Lafleurin puhelin. Kuultuaan asian, Lafleur esitti heti kysymyksen: “Mitä teet perjantaina?”. Kysymyksen saanut ymmärsi sen verran maailmaa nähneenä, että jos Guy Lafleur kysyy perjantaisuunnitelmista, ainoa oikea vastaus on tietenkin “En mitään!”.
Ja sitten alkoi tapahtua.
“Ota selvää, mihin voimme laskeutua Shawvillessä perjantaina puolenpäivän aikaan”, sanoi Lafleur. “Otan helikopterin, pari kaveria mukaan, ja tulen hakemaan sinut matkalla Rockcliffe Flying Clubin kentältä.”
Tämän kirjoittanut näki filmiltä, miten punainen helikopteri laskeutui pienelle, entiselle tupakkapellolle hienona aurinkoisena perjantaipäivänä. Kopterista tuli hymyilevä Guy Lafleur pilotin haalarit yllään. Wayne Troke istui rullatuolissa Canadiens-lippis päässään perheensä ympäröimänä.
Lafleur toi hänelle ison, nimmarillaan varustetun kuvan ja jäi lounaalle. Ilman minkäänlaista kiirettä. Kaikki saivat poseerata kuvissa. Lafleur auttoi yhdessä vaiheessa Troken seisomaan, jotta saataisiin vielä yksi hyvä foto otettua. Kanadassa isänpäivää vietetään kesäkuussa. Wayne Troken viimeinen isänpäivä tuli kaksi päivää Guy Lafleurin visiitin jälkeen. Wayne sanoi koko viikonlopun olleen sen takia yhtä hienoa isänpäivää.
Wayne Troke nukkui pois kaksi kuukautta myöhemmin.
Le Demon Blond
Guy Lafleur, Montrèal Canadiensin le numèro dix. Kultaiset hiukset tuulessa lentäen, luistelemassa hurjalla vauhdilla kiekko lavassaan ylöspäin, harhauttamassa vastustajan puolustajan huippunopealla liikkeellä, sitten harhauttamassa toisen ja ampumassa kiekon kovalla laukauksella tarkasti maalivahdin ohi, on yksi mieleenpainuvimmista muistoista 1970-luvun NHL:n parasta jääkiekkoa seuranneille.
Lafleurin kolme ensimmäistä NHL-kautta eivät sujuneet odotusten mukaisesti. Suurella kohulla kesän 1971 NHL Draftissa ensimmäisenä Quebec Rempartsista varattu ihmelapsi näytti tavalliselta kuolevaiselta.
Hän teki vain 29, 28 ja 21 maalia. Maalit tulivat samalla tavalla kuin muittenkin pelaajien maalit; reboundeista ja syöttökuvioitten päätteeksi. Montrèal, tuo jääkiekkomaailman intohimoisimmalla tavalla jääkiekkoa sykkivä kaupunki, ja oman sukupolvensa ihmelapseksi mainostettu Lafleur ikään kuin ujostelivat toisiaan.
Sitten, syksyllä 1974 tapahtui jotain, mikä kanadanranskalaisessa kirjallisuudessa kerrotaan todella ranskalaiseen tapaan. Termejä “kanadanranskalainen” ja “ranskalainen” käytetään tässä postauksessa synonyymeinä, vaikka ne eivät aivan samaa tarkoitakaan.
Me havumetsien miehet emme yksinkertaista jääkiekkokypärän riisumista näin ranskalaisesti pystyisi näkemään.
Tässä vapaasti käännetty ote Kanadan jääkiekkoatlaksesta: “Syksyllä 1974 Guy Lafleur otti kypäränsä pois ensimmäistä kertaa pelatakseen jääkiekkoa. Se oli kuin kohtaus elokuvasta, jossa ujo nuori tyttö riisuu silmälasinsa, ja sitten ravistaa kiinnipitämänsä hiukset vapaiksi, yhtäkkiä paljastuen täysikasvuiseksi naiseksi.” Le Dèmon Blond oli syntynyt. Englanninkielisessä maailmassa Lafleurin sukunimestä tehtiin hänen toinen tunnettu lempinimensä “The Flower”.
Miura, E-Type Ja Ford GT
Kypärättömästä Guy Lafleurista tuli yhtäkkiä kaikkea, mitä Montrèalissa oli kolmen kauden ajan odotettu. Näyttävä laituri, joka tämän jälkeen ampui 50 maalia tai enemmän kuusi kertaa peräkkäin.
Lafleur luisteli hurjalla vauhdilla kiekko lavassa, hiukset tuulessa lentäen kenttää ylös kuin 1970-luvun varusteissa vuorenrinnettä alas rymistelevä syöksylaskija. Guy Lafleur oli kuin Jean-Claude Killy; huipputaitava, räjähtävän nopea ja liikkeensä uhkarohkean täpärästi hallitseva taituri samanaikaisesti.
Lafleurin ottaessa kiekon haltuunsa ja lähtiessä ylös kiekon kanssa katsojat kaikkialla NHL:ssä nousivat seisomaan nähdäkseen paremmin. “GUY! GUY! GUY!” -huuto seurasi yleensä Lafleurin kuljetuksia kaukalon päästä päähän, eikä pelkästään vain Montrèal Forumissa.
Jos ranskalaiset olisivat keksineet 1970-luvun urheiluauton, joka oli nopeampi kuin italialaisten Lamborghini Miura, englantilaisten Jaguar E-Type tai amerikkalaisten Ford GT40, se olisi ollut kuin Guy Lafleur. Nuo oman aikansa tekniikalla valmistetut autot menivät hurjaa vauhtia suorilla. Kaarteitten lähestyessä meno näytti lähes pelottavalta, jarrut ja downforce-tekniikka ei ollut vielä modernilla tasolla.
Tuolla tavalla Guy Lafleur liikkui jääkiekkokaukalossa. 1970-luvun Montrèalissa supertähden elämää elänyt Lafleur kaahasi Ferrarilla. Samanaikaisesti Chevrolet lennätti hänet Monacoon tekemään mainoksia Monte Carlo -mallilleen, mutta tosielämässä Lafleur ei tietenkään voinut ajaa moisella pappa-autolla.
Thurso
Guy Lafleur syntyi pelaamaan jääkiekkoa. Hän oli jo mies ollessaan poika. Maalivahdit pelkäsivät kuollakseen hänen siniviivalta ampumiaan lyöntilaukauksia, kun hän oli vain 10-vuotias. Muitten pikkukylien lahjakkuuksien tavoin myös Lafleur joutui jättämään vanhempiensa kodin nuorena, vain 14-vuotiaana.
Guy aloitti jääkiekon viisivuotiaana saatuaan ensimmäiset luistimensa. Hitsaajana työskennellyt isä Rejean Lafleur rakensi kotitalon takapihalle kaukalon, jonka hän jäädytti aina talvisin. Hän hitsasi putkista maalikehikot, perunasäkit saivat toimia maaliverkkoina. Lafleurin kaukaloon kokoontui parisen kymmentä naapuruston pikkupoikaa pitkien talvien ajan lähes joka päivä.
Jo seitsemänvuotiaana Guy meni jäälle aina arkiaamuina kello seitsemän aikoihin luistellakseen ennen kouluun menoa. Ruokatunnilla pelattiin muita koululaisia vastaan. Iltaisin olivat vuorossa pelit muita joukkueita vastaan.
”Hän auttoi paikallisia maanviljelijöitä sekalaisissa töissä hankkiakseen voimaa.”
“Suhtauduin jääkiekkoon vakavammin kuin jotkut ystävistäni jo seitsemänvuotiaana”, kertoi Lafleur kirjassa “Lions in Winter”. “Minulla oli tapana nukkua täysissä jääkiekkovarusteissa viikonloppuisin, jotta olisin valmiina heti aamulla.”
Singerin ompelukonetehdas oli Guy Lafleurin Thurso-nimisen kotikylän tärkein työnantaja. Singer rakennutti paikkakunnalle sisähallin ja myi sen kunnalle yhden dollarin hintaan.
Halli oli kuin jääkiekkotaivas nuorelle Lafleurille. Ennen pitkää hän keksi, miten päästä irralleen jääneitten seinälautojen läpi sisälle halliin aamuisin päästäkseen yksin jäälle. Yhdeksänvuotiaana Lafleur aloitti omin päin harjoittelun kaukalon ulkopuolella tullakseen jääkiekkoilijaksi. Hän juoksi lenkkejä. Hän auttoi paikallisia maanviljelijöitä sekalaisissa töissä hankkiakseen voimaa.
Vuonna 1962 Ontariossa sijaitseva ranskankielinen Rocklandin kaupunki teki Guy Lafleurista kunniakansalaisen ja otti tämän virallisesti kunnan kirjoille muutamaksi päiväksi voidakseen ottaa tämän alaikäisenä pelaajana joukkueensa mukaan kuuluisaan Quebec Cityn PeeWee-turnaukseen, joka pelataan Le Coliseessa. Hän voitti turnauksen pistepörssin, vaikka suurin osa muista pelaajista oli kaksi vuotta vanhempia. Kuuluisa NHL-tuomari Red Storey antoi parhaan pelaajan palkinnon Lafleurille.
Quebec City
Kun Guy Lafleur oli vain 12-vuotias, isä Rejean sai puhelinsoiton Quebec Citystä. Kaupungissa pelannut Junior B-tason A-junnujoukkue halusi Guyn riveihinsä. Isä pyysi poikaa odottamaan vielä.
14-vuotiaana Lafleur muutti kotoaan Quebec Cityyn. Hänen isäntäperheekseen määrättiin Baribeaun perhe, joka asui aivan Le Coliseen lähettyvillä. Helmikuussa, vuonna 1985, kun Lafleur lopetti pelaamisen Montrèal Canadiensissa, Madame Baribeau oli Montrèal Forumin jäälle laitetulla matolla muun Lafleurin perheen kanssa jäähyväisseremonioissa.
Rejean oli aluksi niin huolissaan nuoren poikansa asumisesta toisessa kaupungissa, että hän ajoi yli 300 kilometrin matkan kahdesti viikossa poikansa pelin nähdäkseen. Kukapa isä ei olisi.
Guy Lafleur pelasi lopulta viisi vuotta junnukiekkoa Quebec Cityssä. Kaksi viimeistä Quebecin junnuliigan Rempartsissa. Kaudella 1969–70 hän teki käsittämättömät 103 maalia ja 170 pistettä 56 ottelussa. Näitten lisäksi 25 maalia ja 43 pistettä 15 playoff-ottelussa.
Seuraavalla kaudella esikuvansa Jean Bèliveaun numero 4 selässään pelannut Lafleur teki vielä uskomattomammat 130 maalia ja 209 pistettä 62 ottelussa.
Good Trader Sam
Montrèal Canadiens oli kuin etukäteen määrätty seuraksi, jossa Guy Lafleur tulisi pelaamaan NHL:ssä. Näin oli tähtiin kirjoitettu. Muita vaihtoehtoja ei ollut. Lafleur sanoi myöhemmin päättäneensä pelata WHA:n Quebec Nordiquesissa, jos jokin muu seura kuin Canadiens olisi tehnyt NHL-varauksen.
Canadiensin nerokas GM Sam Pollock oli tiennyt jo kahden vuoden ajan haluavansa varata Lafleurin. Canadiensin sikariportaan silmissä juuri Guy Lafleur oli syntynyt kantaakseen kuuluisaa CH-paitaa päällään NHL:ssä. Mikään muu ei tuntunut järkevältä. Se oli hänen ennalta määrätty kohtalonsa.
Pollock oli onnistunut nerokkailla pelaajakaupoillaan saamaan Oakland Sealsin varausoikeuden kesän 1971 Draftiin. Sam uskoi Sealsin olevan NHL:n huonoimman joukkueen ja siten jäävän sarjataulukon viimeiseksi. Mutta kauden 1970–71 puolivälissä näytti siltä, että Los Angeles Kings olikin putoamassa NHL:n jumboksi.
Sam Pollock reagoi. Sam teki 26. tammikuuta 1971 Kingsin kanssa erikoisen mielenkiintoisen pelaajakaupan. Hän lähetti Habitantsin penkin päähän juuttuneen veteraanisentteri Ralph Backstromin Kingsiin.
Vastakaupassa Canadiens sai kaksi tuntematonta pelaajaa, Ray Fortinin ja Gord Labossierin. Montrèal Canadiensilla ei ollut aikomustakaan käyttää kumpaakaan. Backstromin avulla Kings nousi kauden lopussa ja jätti Sealsin viimeiseksi. Montrèal saisi varata ensimmäisenä.
Good Trader Samin toiminnasta syntyi uusi termi jääkiekkoslangiin. Sampollocking. Vielä tänä päivänä voi kuulla jonkun NHL-managerin yrittävän “sampollockoida” toista joukkuetta, kun hän yrittää vaikuttaa tämän sijoitukseen sarjataulukossa ovelilla pelaajakaupoilla, joitten merkitys paljastuukin vasta myöhemmin.
Guy Lafleurista tuli virallisesti Montrèal Canadiensin pelaaja 10. kesäkuuta 1971. Edellisenä päivänä uransa lopettanut Jean Bèliveau tarjosi heti nuorelle ihmelapselle paitaansa numero 4, mutta Lafleur epäröi ja otti lopulta kuuluisaksi tulleen numero 10:n.
“Totuus on se, etten koskaan halunnut numeroa neljä”, sanoi Lafleur 15. lokakuuta 1971 ilmestyneen The Hockey Newsin haastattelussa. “Arvostan Jean Bèliveauta suuresti ja olen aina ihaillut häntä niin miehen kuin jääkiekkoilijana. Mutta tyylimme jäällä ovat erilaiset.”
“Olen yrittänyt seurata hänen esimerkkiään ihmisenä, mutta en yritä matkia häntä pelaajana.”
Habitants
Ensimmäisen NHL-harjoitusleirinsä aikana 20 vuotta täyttänyt Guy Lafleur ei voittanut Calder-palkintoa ensimmäisellä NHL-kaudellaan 1971–72. Canadiensin maalivahti Ken Dryden palkittiin vuoden tulokkaana.
Lafleur loisti harjoitusleiripeleissä ketjussa Frank Mahovlichin ja Yvan Cournoyerin kanssa. Hän herätti jonkin verran huomiota mailallaan, jossa oli suora lapa. “En koskaan alkanut pelata käyrällä lavalla”, hän sanoi. “En käyttänyt sellaista junnuissa, enkä halua sellaista nyt. Tällaisella suoralla lavalla voin antaa hyvän syötön molempiin laitoihin.”
Sarjakauden alettua Lafleur pelasi 3–4 ketjuissa. Hän teki kunnioitettavat 29 maalia ja 64 pistettä, mutta kakkosena samasta junnuliigasta varattu Marcel Dionne teki Detroitissa 14 pistettä enemmän. Buffalon tulokas Rick Martin teki 10 pistettä enemmän, ja peräti 44 maalia.
Seuraavalla kaudella vuotta myöhemmin Dionne teki 90 pistettä ja Martin teki taas 44 maalia. Lafleurin kolmannella kaudella Martin liittyi jo 50 maalin kerhoon, Dionne teki 78 pistettä, ja nuoret tähdet, kuten Toronton Darryl Sittler ja Philadelphian Bobby Clarke nousivat esiin. Montrèalilla ei ollut yhtään pelaajaa NHL:n pistepörssin Top-10:ssä.
Playoffeissa kesäloma alkoi heti ensimmäisen kierroksen jälkeen, New York Rangers jatkoi eteenpäin. Sam Pollockin valintaa kesän 1971 Draftissa alettiin yleisesti pitää epäonnistuneena. Vähälle huomiolle jäi se tosiasia, että sentteripulan vuoksi Lafleur joutui pelaamaan pitkiä aikoja epätavallisella paikalla keskellä.
Sitten, kolmen NHL-kauden jälkeen Le Demon Blond riisui kypäränsä. Hänet siirrettiin taas oikeaan laitaan. Ketjukavereiksi tulivat Steve Shutt ja Pete Mahovlich. Buffalo Sabres pudotti Canadiensin kevään 1975 playoffeissa, mutta se jäi Montrèalin uuden dynastiajoukkueen viimeiseksi pettymykseksi. Montrèal Canadiensin joukkue oli yksi NHL-historian parhaista ja Guy Lafleur oli sen paras pelaaja.
DISCO
Seuraavat kaudet Montrèal Canadiens hallitsi NHL:ää. Guy Lafleurista tuli Montrèalin supertähti, jonka kuva oli jokaisessa lehdessä, TV:ssä ja tienlaitamainoksessa. Hän eli disco-aikakauden elämää. Jos joku tuli baarissa tarjoamaan drinkit, hänen vastauksensa oli helposti “yes, thanks”.
Canadiensin pelaajat juhlivat kaupungin yössä joka ilta, ja Lafleurin omien sanojen mukaan pelasivat seuraavana päivänä syyllisyyden tunteen vuoksi paremmin.
Legendaarisella valmentajalla Scotty Bowmanilla kerrottiin olleen nerokas keino saada selville, ketkä pelaajat viihtyivät liian myöhään yössä joukkueen ollessa pelikiertueilla. Hän kävi antamassa hotellin yöportierille mailan ja kehotti tätä pyytämään ovesta aamuyön tunteina sisään tulevilta jääkiekkosankareilta nimikirjoituksia.
Aamulla Scotty kävi lukemassa nimet mailasta.
Keväällä 1981 Lafleur ajoi Cadillacinsa kanssa aamuyön tunteina päin metalliaitaa. Canadiens oli saanut hänet vaihtamaan Ferrarin pois. Terävä metallitanko iskeytyi läpi etuikkunan, repäisten pienen palasen rattiin nukahtaneen Lafleurin korvasta. Hengenlähtö oli todella lähellä.
Onnettomuuden jälkeen Lafleurin sanotaan rauhoittuneen ja keskittyneen enemmän perhe-elämään.
Taiteilija
Parhaimmillaan Lafleur oli taiteilija, joka muovasi NHL-otteluista kauniita taideteoksia uskomattomilla taidoillaan. Guy Lafleur on You Tube -tutustumismatkan arvoinen. Hänen 250. maalinsa Montrèal Forumissa Los Angeles Kingsiä vastaan esimerkiksi.
Kingsin maalilla Gary “Cobra” Simmons, jonka kuuluisista kobrakäärme maskeista kaksi on näytillä Hockey Hall of Famessa. Myös ainoa tietämäni NHL-pelaaja koskaan, jolla oli kirjallinen sopimus siitä, ettei hänen tarvinnut pitää kravattia. Sen antoi California Seals vuonna 1974. Junnupeliensä ansiosta yhä legenda Edmontonissa.
Lafleurin ehkä kuuluisin maali tuli kuuluisassa klassikkopelissä, idän konferenssifinaalin seitsemännessä ottelussa Boston Bruinsia vastaan 10. toukokuuta, 1979. Kova lämäri kaukaa laidalta ohi Big Bad Bruinsin maalivahti Gilles Gilbertin. Lafleur on itse sanonut tuon olleen parhaan hänen koskaan pelaamansa ottelun. Hän merkkautti kolme pistettä kaiken ratkaisseen seiskapelin kolmannessa erässä; kaksi syöttöpistettä, sekä mainittu tasoitus vain 1:14 ennen loppua.
Tuon maalin ansiosta mentiin jatkoajalle, ja valmentaja Don Cherryn viimeinen ottelu Big Bad Bruinsin valmentajana päättyi pian Yvon Lambertin jatkoaikamaaliin.
Vuonna 1979 ei pidetty virallisia tilastoja peliajoista, mutta tämän kirjoittajalle on vihjailtu Guyn pelanneen 12–13 minuuttia tuossa viimeisessä erässä. Siksi Bruinsin päällystakkitaktiikkakin petti, johtaen surullisenkuuluisaan jäähytuomioon aivan ennen loppua väärästä vaihdosta.
Vanhan koulun chicagolainen NHL-toimittaja Bill Libby kirjoitti kerran Lafleurista: “Hänessä tyypillistyy kaikki, mikä tässä urheilulajissa on parasta. Hän on luistimillaan taiteilija, joka luo maalitilanteita samalla tavalla kuin taidemaalari luo maisemia kanvakselle pensselillään.”
Puhuttaessa NHL-historian parhaista oikeista laitahyökkääjistä, useimmiten mainitaan sellaisia nimiä, kuten Gordie Howe, Maurice Richard, Mike Bossy ja Guy Lafleur vanhempien aikakausien pelaajista.
Uudemmista puhuttaessa Jaromir Jagr, Brett Hull ja Teemu Selänne nousevat listalle. Ja varmaankin jokunen muu.
Guy Lafleur dominoi NHL-jääkiekkoa 1970-luvun puolenvälin molemmin puolin. Hän oli NHL:n pistepörssin ykkönen kolmesti, kolme Art Ross -palkintoa. Hän voitti Hart-palkinnon liigan arvokkaimpana pelaajana kahdesti. Hän rikkoi ensimmäisenä pelaajana 50-maalin rajan kuudella kaudella peräkkäin. Hänet valittiin NHL:n ykkös All Stars -viisikon oikeaksi laitahyökkääjäksi kaikilla noilla kuudella kaudella.
Guy Lafleur johti Montrèal Canadiensin viiteen Stanley Cup -mestaruuteen. Kerran, vuonna 1977 hänet palkittiin Conn Smythe -palkinnolla playoffien arvokkaimpana pelaajana.
Kesällä 1978 hän teki jotain, mitä ei sitä ennen ollut tehty. Hän “lainasi” Stanley Cupin kenellekään etukäteen ilmoittamatta, ajoi kotikylälleen Thursoon ja laittoi Kannun vanhempiensa talon eteen nurmikolle. Kaikki saivat tulla tervehtimään. Jostain syystä hän ei koskaan voittanut Lady Byng -palkintoa, vaikka hän jos kuka oli aikakautensa paras herrasmiespelaaja.
Jokaikinen vastustajajoukkue rakensi aina pelisuunnitelmansa pysäyttääkseen Lafleurin. Hän sai aina päällysviitan seurakseen, häntä varjostettiin jokaisessa vaihdossa. Häntä vastaan pelattiin rumasti, häntä koukattiin ja lyötiin mailalla.
Silti Guy Lafleur ei koskaan kostanut takaisin. Hän ei koskaan tapellut, eikä menettänyt hermojaan. Pelaamissaan 1 126 NHL-ottelussa hän otti vain 399 jäähyminuuttia.
Lafleur oli ehdottomasti oman aikansa paras ja yksi kaikkien aikojen parhaista. Hän oli suuri tähti ja jonkinlainen mysteerinen sankari. Häntä kohdeltiin kuin supertähteä. Hänelle maksettiin suuria summia rahaa ja häntä palvottiin jääkiekkosankarina kaikkialla. hän ajoi nopeilla autoilla. Guy Lafleurilla on kaikki tarvittavat tilastot ja palkinnot, mutta niitten lisäksi hänellä oli jotain, mitä on vaikeaa sanoiksi pukea. Ranskalaiset sanovat “je ne sais quoi”. Jotain, mikä erottaa parhaat todella hyvistä.
Inventa la partita
Yksi Guy Lafleurin mysteereistä oli jo lapsena esiintynyt tapa viihtyä jääkiekkokaukalossa yksin. Montrèalin pelaajat tottuivat näkemään hänet yksin Forumin jäällä jo tuntia ennen kuin Scotty Bowman tulisi jäälle ja viheltäisi joukkueen harjoitukset alkaneiksi.
Canadiensin maalivahti Ken Dryden kirjoitti tästä Guy Lafleurin tavasta luistella yksinään kirjassaan “The Game”. Dryden kirjoitti muutaman sivun tästä entispäivien kiekkoilijoitten tavasta viettää tuntikausia jäällä yksinään harjoitellen, tehden vertauksia jalkapalloon. Italialaisilla on jopa termi, “inventa la partita”, joka kuvaa pelin keksimistä omin päin.
Guy Lafleur tunnettiin myös siitä, että pelipäivinä hänellä oli tapana ilmestyä pukukoppiin jo aikaisin iltapäivällä. Hän saattoi istua penkillä kopissa neljä tuntia ennen iltaottelun alkua yksin, kaikki kamat päällä, luistimennauhat tiukalla, ketjupolttaen savukkeita, ja odottaen pelaamaan pääsyä, muitten pelaajien vielä nukkuessa hotellissaan.
”Hän oli aina pelipäällä”
Vielä marraskuussa vuonna 2004, kun Montrèal Canadiensin ja Edmonton Oilersin eilispäivän tähdet pelasivat ensimmäisessä NHL:n Heritage Classic ulkoilmapelissä Edmontonin Commonwealth stadionilla, Guy Lafleur nähtiin kopissa tunteja ennen näytösottelun alkua yksin. Kaikki kamat päällä, nauhat tiukalla, tupakka hampaissaan.
Guy Lafleur oli uskomaton jääkiekkolahjakkuus, joka edusti kaikkea sitä, mikä tässä lajissa on parasta. Hän oli nopea ja ketterä. Hän harhautteli vastustajia huipputaitavilla liikkeillä, ja ampui kiekkoja järisyttävän kovilla laukauksilla ohi maalivahtien. Ja kaiken tämän hän teki ranskalaisella korostuksella, ranskalaisin maustein, ranskalaisella tyylillä.
Jos Alberto Uderzo olisi piirtänyt sarjakuvakirjan, jossa Asterix ja Obelix vierailevat Quebecissä, komeanenäisen Lafleurixin hahmo olisi ollut helppo piirtää.
Montrèal Canadiensin pitkäaikainen hovikirjoittaja Red Fisher kirjoitti Lafleurin saaneen lahjaksi kaikkien parhaitten jääkiekkoilijoitten taidot. Kun hän luisteli kiekon kanssa koko kaukalon mittaisia kuljetuksiaan, hänestä pystyi näkemään kaikki NHL-historian parhaat pelaajat samassa tilanteessa.
“Kun hän silmänräpäyksessä harhautteli vastustajan ja heti perään toisen, hän oli Jean Bèliveau. Kun hän tanssi luistimillaan jäähileet takanaan lentäen vastustajan alueelle ja ampui huippukovan ja tarkan laukauksen, hänen mailassaan oli kaikkien Canadiensin parhaitten ampujien laukaukset kuin yhdessä paketissa. Mutta kaikesta huolimatta, hän oli ainutlaatuisesti Lafleur”, kirjoitti Fisher.
Guy Lafleurin sanottiin aina pelanneen samalla tavalla, oli vastassa huippujoukkue tai jokin sarjan heittopusseista. Hän oli aina pelipäällä, ja se sai vastustajat aina pelaamaan parhaimmillaan myös häntä vastaan. Hän ei koskaan pitänyt vapaailtaa kaukalossa tai sanonut, ettei tänään huvita.
“GUY! GUY! GUY!!”
Guy Lafleur lopetti pelaamisen Montrèal Canadiensissa kesken kauden 1984–85. Hän oli vain 33 vuotta vanha. Sarjaa oli pelattu vasta 19 ottelua. Aika näytti vieneen Lafleurin lahjakkuuden liian aikaisin. La Sainte-Flanelle painoi selässä liikaa.
Seuraavana päivänä Ottawassa, Kanadan parlamentin alahuoneen kokouksessa, kansanedustaja Lorne Nystrom sai puheenvuoron.
“Voi olla, että kaikkialla muualla maailmassa “Flower Power” alkoi ja päättyi jo 1960-luvulla”, aloitti Nystrom. “Mutta herra puhemies, Montrèalissa se alkoi vuonna 1971 ja päättyi eilen, kun Guy Lafleur lopetti pelaamisen.”
Kanadan parlamentti nousi seisaalleen, ja pian ilman täytti jääkiekkohalleista tuttu huuto: “GUY! GUY! GUY!!”
Montrèal Canadiens jäädytti paidan numero 10.
Kolme vuotta myöhemmin Lafleur aateloitiin Hockey Hall of Fameen. Pian tämän jälkeen hän palasi kuitenkin kaukaloon ensin New York Rangersissa ja sitten vielä kahden kauden ajaksi Quebec Nordiquesissa. Gordie Howen ja Mario Lemieuxin lisäksi ainoa, joka on pelannut vielä Hall of Fame -aateloinnin jälkeenkin NHL:ssä.
Viimeisen Montrèal Forumissa pelaamansa ottelun jälkeen Guy Lafleur onnistui selvittämään tiensä hallin ovesta ulos noin kello 12.45 yöllä. Ulkona häntä odotti pitkäaikaisten ja uskollisten kannattajien joukko. Lafleur kirjoitti jokaiselle nimikirjoitukset ja tilasi taksin kello 4.45.
Näin Lafleurin viimeisen kerran livenä hänen viimeisellä Quebecin kaudellaan Edmontonissa. Northlands Coliseumin yleisö nousi vielä kerran seisomaan, ja tuttu huuto “GUY! GUY! GUY!!” kaikui Albertan kylmässä illassa, kun numero 10 vei kiekkoa ylöspäin hiukset hulmuten. Viimeisen kerran. Lafleur lopetti tyylikkäästi ja pelasi vielä vuoden 1991 All Stars -ottelussa.
NHL menetti lentävän ranskalaisen, jolla oli sitä jotain, jota vain kirkkaimmilla tähdillä oli Guy Lafleurin lopettaessa. Jotain, mikä erottaa tähdet muuten vain kirkkaista valoista.
Tänään, erittäin surullisena päivänä, maailma menetti myös hyvän ihmisen.
Täällä Jouni Nieminen, Edmonton
X: @OnsideWithJouni
Facebook: Jouni Niemisen NHL
[email protected]
