16.5.2024. Stanley Cup-historian kuuluisin maali ja kuuluisin valokuva. Siitä on kulunut jo 54 pitkää vuotta ja muutama päivä. On aika muistella, mitä tapahtui toukokuun kymmenentenä, vuonna 1970.
Stanley Cup-finaali, vuonna 1970
Stanley Cupin finaalisarjassa, jossa tehtiin ehkä yksi jääkiekon historian kuuluisimista maaleista ja ehdottomasti kuuluisin NHL-valokuva (Paul Hendersonin ja Yvan Cournoyerin halaus Moskovassa vuonna 1972, ja Sidney Crosbyn riemu Vancouverissa 2010 ovat lähes samassa sarjassa, mutta NHL:n ulkopuolella), pelasi kaksi samaa joukkuetta, jotka olemme nähneet myöhemminkin samassa tilanteessa. Boston Bruins ja St. Louis Blues.
Muuten asetelma oli erilainen. NHL oli kolme vuotta aikaisemmin tuplaantunut 12 joukkueen sarjaksi, ja jakanut itsensä itään ja länteen. Itäisessä konferenssissa pelasivat alkuperäiset kuusi kovaa joukkuetta. Lännessä taas pelasivat muitten entisistä farmeista kerätyt laajennusjoukkueet. George McPhee oli NHL:n laajentuessa vasta yhdeksänvuotias, eikä vielä ymmärretty antaa laajennusjoukkueille kunnon mahdollisuuksia luoda markkinoitaan heti alusta alkaen.
Kuten nykyisinkin, idän ja lännen voittajat kohtasivat finaalisarjassa. Siksi St. Louis Blues pelasi kolme kertaa Stanley Cupista vuosina 1967-70, ja hävisi jokaikisen finaalipelin, jokaisen sarjan suoraan neljässä. NHL muutti sääntöjä kaudelle 1970-71; itä ja länsi ryhtyivät pelaamaan poikittain jo semifinaalivaiheessa.
Tuosta maalista käytetään yhä edelleen kaiken selittävää nimeä “The Goal”. Siitä otetussa valokuvassa jääkiekon kuuluisin numero 4, Bobby Orr, lentää ilmassa kuin lintu. Jääkiekon supersankari heitti Isaac Newtonin teoriat roskiin hetkeksi. On uskomatonta ajatella, että muutama päivä sitten oli kulunut jo viisikymmentäneljä vuotta silmänräpäyksestä, jolloin lehtikuvaaja Ray Lussier oli oikealla hetkellä oikeassa paikassa.
Tuota maalia lukuunottamatta kevään 1970 Stanley Cupista ei ole juuri jäänyt historiaan muita merkittäviä muistoja. Finaalisarja oli poikki suoraan neljässä ottelussa, eikä voittajasta ollut etukäteen minkäänlaista epävarmuutta.
Number Four – Bobby Orr
Bobby Orr oli NHL-historian hienoimmaksi maaliksi valitun maalinsa tehdessään vain 22-vuotias. Orr oli poikkeuksellinen jääkiekkoilija ja urheilija, joka lyhyen NHL-uransa aikana tuli muuttaneeksi oikeastaan kaiken. Hänen omaperäinen tyylinsä muutti koko liigan pelityyliä. Etenkin puolustajien peliä, koska hän teki asioita, joita ei sitä ennen pidetty edes mahdollisina puolustajan paikalta.
Voidaan sanoa NHL:n siirtyneen moderniin aikaan Bobby Orrin myötä. Hän oli ensimmäinen agenttia sopimusneuvotteluissaan käyttänyt pelaaja. Bobby oli ollut supertähti jo lapsena. Boston Bruinsin scoutit löysivät hänet jo 12-vuotiaana, ja saivat ihmelapsen virallisesti listalleen, kun tämä täytti 14. Siinä iässä sai ennen NHL Draftin tuloa saada junnun nimen “C-form”-kaavakkeeseen tämän vanhempien suostumuksella.
Bobby Orr edusti kaikkea, mikä jääkiekossa on hienoa ja kaunista. Lopussa, vain 29-vuotiaana hirvittävien loukkaantumisten takia lopettanut numero neljä edusti myös sitä, mikä lajissa on surullista. Ja rikolliseksi paljastunut agentti Alan Eagleson jätti loppuun myös oman tahransa. NHL:n siihenastisen ajan suurin tähti huomasi lopetettuaan olevansa täysin puilla paljailla.
Mutta toukokuussa 1970 Orrin elämä oli vielä hienoja mahdollisuuksia täynnä. Hän oli uransa huipulla. Bobby oli ehtinyt voittaa ensimmäisellä kaudellaan Calder-palkinnon parhaana tulokkaana, sekä James Norris-palkinnon NHL:n parhaana puolustajana jo kahdesti ennen kevättä 1970. Tuona keväänä hän tulisi voittamaan ennen näkemättömällä tavalla neljä suurta NHL-palkintoa: Norrisin, Conn Smythen playoffien arvokkaimpana pelaajana, Hartin runkosarjan arvokkaimpana pelaajana joukkueelleen ja Art Ross-palkinnon pistepörssin voittajana ensimmäisenä, ja vieläkin ainoana puolustajana liigan historiassa.
Orr oli tehnyt runkosarjan 80 ottelussa 33 maalia ja 87 syöttöpistettä, mikä oli uusi NHL:n yhden kauden syöttöennätys.
Parhaitten urheilijoitten, ja etenkin parhaitten NHL-pelaajien todellista erinomaisuuden laatua epäillään aina siihen päivään saakka kunnes nämä voittavat mestaruuden (katsojaa kirjasta kohtaa “Yzerman, Steve”). Ensimmäisen Stanley Cup-mestaruuden voittaminen oli mainituista palkinnoista huolimatta tärkein saavutus kaikista. Bobby Orr oli jo moneen kertaan ehtinyt neljän ensimmäisen NHL-kautensa aikana todistaa oman virtuoosimaisuutensa.
Mutta vain mestaruuden voittamalla ainutlaatuiset jääkiekkosankarit voivat todistaa pysyvästi, että he voivat tehdä myös muista parempia.
Kukaan ei voita Stanley Cupia yksinään. Vuoden 1970 mestari Big Bad Bruins oli kehittynyt tasolleen noin kolmen vuoden ajan. Kolme vuotta aikaisemmin Chicagosta kuuluisassa, peräti kuuden pelaajan kaupassa hankitut Phil Esposito, Fred Stanfield, ja Ken Hodge olivat tärkeitä pelaajia joukkueessa. Tämä, nykysilmin lähes rikollista väkivaltakiekkoa ajoittain pelannut porukka oli täynnä kovia NHL-pelaajia ja värikkäitä persoonallisuuksia. Sellaisia lempinimiä, kuten “Pie” (John McKenzie), “Espo”, “Cheesie” (maalivahti Gery Cheevers), “Cash” (Wayne Cashman), “Turk” (Derek Sanderson), ja “Chief” (Johnny Bucyk). En koskaan ymmärtänyt, mistä viimeinen nimi tuli. Edmontonin karulta pohjoispuolelta kotoisin ollut “Chief” on ukrainalaisen perheen poika.
Samalla tavalla kuin 1980-luvun Edmonton Oilersin pelaajat, myös Bruinsin jäsenet viettivät vapaa-aikaansa rentoutuen ihan tavallisten ihmisten keskellä kaupungissaan. Kukaan ei pelännyt tai epäröinyt mennä morjestamaan.
Jos vastustaja halusi tapella, Bruins tappeli. Jos haluttiin pelata jääkiekkoa, sekin sopi erinomaisesti.
Joukkueessa pelasi nuori hyökkääjä Ace Bailey, joka menehtyi 11. syyskuuta, vuonna 2001, New Yorkissa, yhtenä United Airlinesin lennon 175 matkustajista. Bruinsin kapteeni oli Johnny Bucyk.
Big Bad Bruins oli yksi sellaisista NHL-joukkueista, jonka muisto tuntuu jääneen ikuiseksi. Se oli Uuden Englannin ja etenkin Bostonin lemmikki. Suosituin puskuritarra sen ajan isoissa Amerikan autoissa oli “JESUS SAVES! ESPOSITO PUTS IN THE REBOUND!”
Vuoden 1970 mestarijoukkueen tekee spesiaaliksi vielä se, ettei kukaan sen pelaajista ollut voittanut Stanley Cupia aikaisemmin.
Bruinsin pelipaikka, vuonna 1995 Amerikan tyyliin isolla rautapallolla tuhottu, Causeway Streetillä seissyt Boston Garden, oli sekin spesiaali. Kaukalo oli pienempi kuin muissa halleissa, mikä johti kotijoukkueen karuun pelityyliin. Yleisö seisoi suoraan pelaajien päällä. Tai ainakin siltä tuntui. Tämän kirjoittanut näki kolmanneksi viimeisen pelin Gardenissa. Cam Neely teki hattutempun, ja vastustajan, New York Rangersin, pelaajista vain yksi näytti kamppailevan vastaan ilkeän fyysisesti pelanneille Bruinseille.
Alkuperäinen Little Ball of Hate. Pat Verbeek. Nykyisin Anaheim Ducksin erittäin hyvää työtä tekevä GM.
Hikinen ja tunkkainen Boston Garden
10. toukokuuta, 1970, oli harvinaisen tunkkainen ja hikinen päivä Bostonissa. Lämpötila ulkona oli lähellä 34 celcisusta. Ikivanhassa, jo vuonna 1928 valmistuneessa Boston Gardenissa ainoa tapa ilmastoida oli sama kuin vuonna 1928: otteluohjelmaa huiskuttamalla saattoi tuntea olonsa vähän viileämmäksi. Ihminen oli jo kävellyt Kuussa edellisenä kesänä, mutta Gardenissa mentiin vielä 20-luvun tekniikalla.
Bruinsin ja St. Louis Bluesin välisen Stanley Cup-finaalisarjan neljännen ottelun jatkoaika oli juuri alkamassa. Mestaruus oli katkolla – Bruins oli voittanut kolme edellistä ottelua. Nyt Stanley Cup-mestaruuden ratkeaminen oli lähellä, hyvin lähellä. Bruinsin edellisestä mestaruudesta toisen maailmansodan kovina aikoina vuonna 1941, oli kulunut jo pitkän aikaa, 29 vuotta.
Ottelussa töitään tekevät valokuvaajat oli jaettu kaukalon neljään eri kulmaan. Jokaiselle oli varattu palli, ja pleksiin tehty pieni reikä kuvien ottamista varten. Boston Record-American lehden kuvaajan Ray Lussierin tehtävänä oli ottaa kuvia etenkin, jos Bruins pääsee juhlimaan Stanley Cupia.
Lussierille määrätty paikka oli Gardenin itäpäässä, jonne Bruinsin Johnny “The Chief” Bucyk oli tehnyt pelin 3-3 tilanteeseen tasoittaneen maalin. Jatkoajalla St. Louis Bluesin maali olisi kaukalon ja hallin länsipäässä, joten Lussier lähti etsimään uutta paikkaa sieltä. Hän löysi tyhjän pallin, ja “ampuma-aukon” juuri ennen jatkoajan alkua.
Kilpailevan bostonilaislehden kuvaaja oli jättänyt paikan tyhjäksi lähteäkseen hakemaan olutta, sillä Gardenissa – kuten todettua – ei ollut minkäänlaista ilmastointia, ja ilma oli todella tunkkainen ja hikinen. Vuonna 1991 edesmennyt Ray Lussier ei koskaan paljastanut janoisen kuvaajan nimeä.
Boston Bruins aloitti jatkoerän karvaamalla vimmatusti tehdäkseen voittomaalin. Bluesin laituri Larry Keenan pääsi irtokiekkoon, ja yritti chipata sen laidan kautta ulos puolustusalueelta. Bobby Otti otti tapansa mukaan kunnon riskin, ja tuli vastaan, blokkasi kiekon ja toi sen eteenpäin. Bobby ei ehkä ehtinyt kiekkoon ensimmäisenä, mutta hän sai sen silti. Hän oli niin paljon nopeampi muita.
Orr antoi kiekon maalin takana päädyssä olleelle Derek Sandersonille, mutta ei palannut takaisin puolustukseen siniviivalle. Bobby tiesi saavansa seinäsyötön takaisin. Hän ajoi maalille ja pisti kiekon ohi sivuttaisliikkeeseen lähteneen maalivahdin Glenn Hallin. Bluesin puolustaja Jean-Guy Talbot teki virheen lähtiessään Sandersonin perään, ja jättäessään Orrin vapaaksi. Jos Talbot olisi pitänyt Orrin, Sandersonin olisi ollut pakko tulla päädystä kiekon kanssa.
Samalla hetkellä Bluesin toinen puolustaja Noel Picard tuli, ja kamppasi Orrin mailallaan. Picardin mailan lapa osui Bobbyn vasempaan luistimeen ja lähetti tämän ilmaan. Orrin lentäessä kiekko oli jo maalissa. Boston Bruins oli voittanut Stanley Cupin.
Reaaliajassa koko tapahtuma oli ohi silmänräpäyksessä. Orr lensi ilmassa ja tuuletti samalla maaliaan maagisella tavalla. Hän ei ennakoinut laskeutumista kovaan jäähän, Bobby Orr lensi.
Lussier käytti Nikon F 35 millimetrin kameraa. Hänellä ei ollut käytössään mitään erityisvälineitä nykypäivän kuvaajien tapaan. Bobby Orr oli ilmassa vain hetken, mutta se riitti. Lussier onnistui ikuistamaan juuri sen hetken ikuisiksi ajoiksi.
Bobby Orr teki urallaan hienompiakin maaleja. Hän kuljetti kiekkoja kaukalon päästä päähän, tai laukoi niitä maaliin kuuluisalla lyhyellä lämärillään monia kertoja. Mutta tämä hetki jäi siitä otetun valokuvan vuoksi elämään symboliksi ja muistoksi yhdestä kaikkien aikojen parhaista urheilijoista, joka jääkiekossa koskaan on nähty.
Jatkoaikaa oli maalin tullessa pelattu vain 40 sekuntia. Vanhan Gardenin lehterit tärisivät yleisön räjähtäessä juhlintaan. Poissa ollut valokuvaaja tuli takaisin kaljamuki kädessään, ja vaati paikkaansa takaisin saadakseen ikuistettua Bruinsin mestaruushumua.
Ray Lussier antoi paikan takaisin mielellään. “Ole hyvä. Sain jo kaiken tarvitsemani”, hän sanoi virkaveljelleen.
Kuva päätyi seuraavan päivän Boston Record-American sanomalehden kanteen.
Scotty
NHL:n laajentuminen vuonna 1967 merkitsi uusia työpaikkoja pelaajien lisäksi myös useille valmentajille, managereille, scouteille, ja muille organisaatioissa työskenteleville. Yksi heistä oli kevään 1970 finaalisarjassa St. Louis Bluesia valmentanut nuori Scotty Bowman. St. Louisissa Scotty alkoi niittää mainetta suurena jääkiekkoajattelijana, ja uuden luojana, vaikkakin hänen pelaajansa vihasivat häntä yleensä jo alussa. Bowman oli joskus aikaisemmin nähnyt 12-vuotiaan Bobby Orrin toimiessaan Montrèal Canadiensin amatööriscouttina.
Scotty Bowmania voidaan pitää ehkä NHL:n kaikkien aikojen nerokkaimpana valmentajana. Oikeastaan hänen saavutuksensa ovat aika ainutlaatuiset kaikki urheilulajit mukaanlaskien. Yhdeksän Stanley Cupia valmentajana. Yksi tämän historiallisen tarinan jännittävimmistä sivujuonista on se, miten yksi NHL:n kaikkien aikojen nerokkaimmista taktikoista yritti pysäyttää jääkiekon ihmepelaajan tämän ollessa vielä parhaimmillaan. Scottyn koko strategia tässä finaalissa perustui yritykseen pysäyttää ilmiömäinen Bobby Orr.
Oli jotenkin onnistuttava pysäyttämään Bobby jo ennenkuin tämä pääsi lähtemään pitkille kuljetusretkilleen omasta päästä. Joku muu oli pakotettava kuljettamaan kiekko. Sarkasmin taitajana Bowmanilla oli tapana huudella jäällä kiekon kanssa kiitävälle Orrille: “Bobby! Hei Bobby! Voitko antaa kiekon meille, että mekin saadaan pelata?”
Scotty keksi, että Bluesin avaukset omasta päästä piti tuoda aina ylös pitkin vasenta laitaa, koska oikealla puolella vastassa olisi ollut Orr. Bobby pystyi yksinään pysäyttämään koko hyökkäyksen, ja viemään kiekon salamannopeasti toiseen suuntaan. Numero neljä oli laidoilla niin hyvä ja niin nopea, etteivät nuottipaidat edes yrittäneet sitä kautta. Orr keksi tähän taktiikkaan nopeasti vastakeinon; hän odotteli Bluesin hyökkäyksiä keskellä.
NHL:ssä oli ollut tavallista lähettää joku puolustuspeliin erikoistunut hyökkääjä varjostamaan vastustajan tähtihyökkääjää, kuten Bruins oli tehnyt semifinaalissa Chicagon Bobby Hullille, mutta koskaan aikaisemmin tätä ei oltu tehty puolustajan takia. Bobby Orrin ainutlaatuinen pelityyli pakotti muuttamaan taktiikkaa. Scotty Bowman antoi Montrèalin organisaatiossa oppinsa saaneelle Jimmy Roberts-nimiselle hyökkääjälle ja Bobby Orrin lapsuuden ystävälle Terry Crispille tehtäväksi varjostaa Orria. Oli seurattava tätä jokaikisessä vaihdossa kaikkialle. Painostaa tätä, jos tämä saa kiekon.
Bowman käski Robertsin ja Crispin unohtamaan kaikki muut Bostonin pelaajat.
Taktiikka toimi loistavasti. Maalit pelisarjassa olivat Bruinsin hyväksi ennen nelospeliä 16-4, mutta Orr ei ollut tehnyt yhtään maalia finaalisarjassa ennen neljännen pelin jatkoaikaa. Hän nakutteli toki uudet ennätyspisteet, ja Bruins voitti kaikki ottelut viidellä, neljällä, kolmella, ja yhdellä maalilla. Mutta Bobby Orr ei hallinnut kenttätapahtumia mielin määrin, kuten oltiin totuttu. Hän teki vain sen yhden, vaikkakin kuuluisan maalin.
Ennen jatkoaikaa spekuloitiin, millä ketjulla Scotty lähtisi aloittamaan. Bluesin ykkösketju, jonka keskellä pelasi Red Berenson, ja laidoilla Larry Keenan vasemmalla ja Tim Ecclestone oikealla, tuli aloitukseen. Bruinsin valmentaja Harry Sinden lähetti vastaan Derek Sandersonin keskelle, Wayne Carletonin vasemmalle ja “Steady” Eddie Westfallin oikealle. Puolustajiksi vasemmalle Orr ja oikealle Don Awrey.
Bowmanin ajatus saattoi olla, että ykkösketju pystyisi pitämään pelin tasoissa siihen saakka, kunnes normaalistikin 40 minuutin peliaikoja kellottaneen Orrin oli pakko mennä penkille haukkaamaan henkeä. Se ei onnistunut.
Bobby lentää seinällä ikuisesti
NHL-jääkiekon kuuluisin valokuva, jossa supersankari Bobby Orr lentää ilmassa, löytyy nykyisin lukemattomista kodeista, toimistoista, ja sporttibaareista, usein nimikirjoituksella varustettuna. Joskus myös Glenn Hallin ja Bobby Orrin nimikirjoituksella, ja vielä harvinaisemmin, myös Noel Picardin nimikirjoituksella varustettuna.
10. toukokuuta, vuonna 1970 oli myös sunnuntai ja myös äitienpäivä. Iltapäiväottelu, joka päättyi jo kello 17.10 paikallista aikaa. Amerikan kansallisilla TV-kanavilla näytetty peli. On uskomatonta ajatella, että Bobby Orrin ilmalennosta on kulunut jo 54 vuotta. Kun katselen tässä seinälläni olevaa hienoa kuvaa, olen kiitollinen siitä janoiselle miehelle, joka poikkesi hakemaan oluen kuumana päivänä.
Bobbyn ilmaan mailallaan auttaneen Noel Picardin NHL-ura päättyi Atlantassa, jonka jälkeen hän muutti takaisin kotiinsa Montrèaliin. Vuonna 2017 kuollut puolustaja sanoi joskus kirjoittaneensa nimmarinsa useammin Bobbyn ilmalentokuviin kuin omiin keräilykortteihinsa.
Tarina kertoo Orrin kuulleen Noel Picardin tyttären olleen muuttamassa Bostoniin opiskelemaan, ja etsineen asuntoa. Bobby hoiti asuntoasian. Glenn Hall asuu yhä maatilallaan Albertassa, ehkä 40 minuutin ajomatkan päässä paikasta, jossa tätä postausta kirjoitellaan, kuuluisan punaisen latonsa kera. Huumorimiehenä Mr. Goalie vitsailee vieläkin valokuvastaan, johon ihmiset haluavat hänenkin nimikirjoituksensa, vaikka Bobby Orr saa siitä kaikki rahat.
Hän sanoo käyneensä suihkussa, juoneen kylmän kaljan, vaihtaneensa vaatteet, ja olleensa jo Gardenin ulkopuolella kadulla odottamassa taksia, kun Bobby laskeutui ilmalennostaan jäähän. Ja tietenkin hänen olisi pitänyt pystyä torjumaan, laukaus ei ollut erikoinen. Hall on myös kysynyt Bobbyltä, eikö hän koskaan tehnyt muita maaleja.
Yksi hienoja, heti Orrin ilmalennon jälkeisiä tarinoita oli se, kuinka saman kauden alussa Ottawassa vakavasti loukkaantunut Bruins-pakki Ted Green tuli jäälle juhlimaan joukkueen kanssa. Ted ei ollut harjoitusleirillä tulleen päävamman takia pelannut koko kaudella saatuaan Wayne Mäen mailasta. Vaikka Green ei ollut enää virallisesti tai sääntöjen mukaan osa joukkuetta, muut Big Bad Bruinsin jäsenet pitivät huolen siitä, että hän sai silti osansa voittorahoista ja että hänenkin nimensä kaiverrettiin Stanley Cupin kylkeen.
Bobby Orrin uskomaton NHL-ura päätttyi tunnetulla tavalla lyhyeen polvivammojen takia. Nykyisin 76-vuotias Bobby näyttää ehkä viisikymppiseltä ja voi erinomaisesti. Vaatimattomaan ja tyylikkääseen tapaansa hän on viimeksi herättänyt huomiota kiittämällä julkisesti Bostonin sairaanhoitajia ja lääkäreitä, joita hän kutsuu oikeiksi sankareiksi.
Bobby käytti vaatimattomuuttaan lähes koko ensimmäisen kappaleen kirjassaan “Orr, My Story” mielipiteeseensä siitä, että tuon kuuluisan maalin kunnia tulisi jakaa koko joukkueelle. Hän sattui vain olemaan joukkuepelissä maaliin johtaneen yhteispelin viimeinen linkki. Orr oli vaivautunut siitä, että Bruinsin nykyisen pelipaikan TD Gardenin edustalle pystytettiin näköispatsas samasta ilmalennosta, koska se oli koko joukkueen maali.
Orrille laitettiin jossain vaiheessa kaksi uutta polvea ja hänen nimeään kantava pelaaja-agentuuri menestyy erinomaisesti. Bobbyn päätehtävä on rekrytoida pelaajia.
Kun Boston Bruins vietti vuoden 1970 Stanley Cup-joukkueen 20-vuotisjuhlaa vuonna 1990, Bobby piti huolta siitä, että kuuluisan valokuvan ottanut Ray Lussier kutsuttiin paikalle. Orr esitti kutsun Lussierille ja tämän vaimolle henkilökohtaisesti. Juhlassa otetuissa kuvissa Lussier poseerasi kuvissa Stanley Cupin ja Bobbyn kanssa ylpeänä.
Maalin syöttäneen Derek Sandersonin tarina on kaikkein värikkäin. “The Turk” tunnettiin boheemina playboyna ja pahana poikana, jolle NHL:n kanssa pelaajista kilpaillut kapinaliiga WHA tarjosi ennätysmäiset rahat. Turk osti Rolls Roycen käteisellä, asui Edgar Allan Poen entisessä kartanossa ja eli todella leveästi. Hänen tiensä kävi joukkueesta joukkueeseen, ja lopulta siltojen alle, kodittomaksi juopoksi.
Nykyisin myös Derek Sanderson asuu Bostonissa, elää ja voi hyvin.
Big Bad Bruinsin vielä elossa olevat jäsenet pitivät aina silloin tällöin tapaamisia, joissa muistellaan vanhoja, ja tuota maalia.
Täällä Jouni Nieminen, Edmonton
X: @OnsideWithJouni
Facebook: Jouni Niemisen NHL
[email protected]
