Jos loputon keskinkertaisuus ärsyttää, entäpä sitten 2020-luvun puritanistit, jotka ovat päättäneet elää kuin 1800-luvun tehdastyöläiset – ja kehtaavat vieläpä leveillä omalla pienuudellaan.
Puhutaan tietysti niistä yksinkertaisista, jotka yrittävät keksiä kellon uudelleen. Niistä sankareista, jotka heräävät ennen lepakkoja. Instagramissa kiertää videoita näistä flexailijoista, jotka kertovat heräävänsä jo klo 2.30.
Olen aina jäänyt miettimään näiden ihmisten kohdalla muutamaa asiaa: mitä ihmettä he tekevät ensimmäiset viisi tai kuusi tuntia aamusta? Ja mihin aikaan he menevät oikein nukkumaan?
Elämä kuulostaa orjalliselta – joltain sellaiselta tavalta elää, kuin olisi oman elämänsä vanki 1800-luvun tehdaskaupungissa, jossa ainoat pakokeinot arjesta ovat kaasusoihtu ja hoitamaton sukupuolitauti.
Ja näin joku valitsee elää tänä päivänä. Sitten he vielä ajattelevat, että tätä järjettömyyttä pitäisi ihannoida.
Kontrollin tarve
Heikko ihminen – joita me aika lailla kaikki olemme – tarvitsee valheellista tunnetta ympäristönsä hallitsemisesta. Kun ihminen saa pari olutta alleen, alkaa yksi leveillä, miten hän on kaupunginosansa paras taskuparkkeeraaja, ja toinen taas kertoo, miten kolesteroliarvot pysyvät kurissa, vaikka mitä söisi.
Ihmiselle on tarpeellista kokea ja etsiä onnistumisen tunteita. Jos elämä ei niitä muuten tarjoa, laitetaan herätyskello soimaan klo 2.30 ja sen jälkeen tehdään kovasti töitä, jotta pääsisi podcastiin kertomaan tästä uroteosta.
Benjamin Franklin, Mahatma Gandhi ja Immanuel Kant olivat kaikki aamuvirkkuja. He heräsivät joka aamu klo 5 – eivät esimerkiksi klo 2.30. Jos ihminen herää vapaaehtoisesti ennen klo 5, hän ei ole kaupunginosansa paras taskuparkkeeraaja.
Kolmikko – Kant, Franklin ja Gandhi – eivät miettineet taskuparkkeeramista tai virittäneet kukkoa kiekumaan luonnottomiin aikoihin. He tiesivät, mitä tekivät. Aikaisin herääminen oli luontevaa jatkumoa siihen innostukseen, että pian pääsee tekemään jotakin merkittävää.
Jos herätyskello täytyy virittää luonnottoman aikaisin, tehdään itse heräämisestä saavutus. Luodaan valheellinen kuva ahkeruudesta ja totuudellinen kuva typeryydestä.
Siitä ei elämässä ole kyse.
Ketään ei kiinnosta
Ihmiset kuvittelevat, että toiset ihmiset miettivät heidän tekosiaan tai sanojaan. Suurin osa ihmisistä on itsekeskeisiä ja aikaansaamattomia. Kun yritin joskus pelata ammatikseni pokeria, kaverini muistutti: “Suurin osa vastustajistasi pelaa muna kädessä – eivät he keskity.”
Tämä antoi minulle itseluottamusta, ja aloin pärjätä. Elämässä ei ole kyse kilpailusta. Toisin sanoen: ketään ei paskaakaan kiinnosta, mihin aikaan juuri sinä heräät tai kuinka hyvät kolesteroliarvosi ovat.
Mutta on silti parempi istua muna kädessä pelaamassa pokeria klo 2.45 kuin herätä siihen aikaan kirjoittamaan päiväkirjaa ja katselemaan lokakuun loputtomuutta. Pitää olla jotakin, eikä yrittää olla jotakin.
Ne ihmiset, jotka heräävät klo 2.45, haluavat haluta. Se on heidän tragediansa. Suunta puuttuu, on sumuista. Jossain kaukana horisontissa siintää, mutta he eivät näe.
Ehkä jos nukkuisi pari tuntia pidempään, ei tarvitsisi siristää niin helvetisti. Jos heräät vapaaehtoisesti ennen klo 5, mene itseesi. Jos leveilet tällaisella, mene takaisin 1800-luvulle.
Kello on nyt yksitoista. Heräsin juuri.
–Broidi
