22.1.2024. Clark Gillies oli New York Islandersin dynastiajoukkueen tärkeimpiä pelaajia. Alkuperäisiä todellisia voimahyökkääjiä. Jääkiekkomaailma tulee aina muistamaan kaksi vuotta sitten 67-vuotiaana kuolleen suuren miehen. Tässä pieni muistokirjoitus NHL-blogin arkistoista, ja samalla vuoden ensimmäinen, erillisenä projektina julkaistavan Evergreen-sarjan osa.
Moose Jaw, Saskatchewan
Paikka, jolla keskellä Kanadan preeriaa nykyisin oleva Moose Jawn kaupunki sijaitsee, oli satojen vuosien ajan alkuperäiskansojen talvenviettopaikka. Cree- ja Assiniboine-heimot kokoontuivat ja leiriytyivät kylmän tultua suojaan pieneen Missouri Couteau-nimiseen laaksoon, jota ympäroi noin viidenkymmenen metrin korkeudelle Saskatchewanin tasaiselta preerialta nousevat mäet.
Cree-kansan kielellä paikkaa kutsuttiin nimellä “Moosegaw”, joka jotenkin käännettynä merkitsee “lämpimiä tuulahduksia”. Vuosien kuluessa nimestä tuli puhekielessä “Moose Jaw”, eli hirvenleuka. Yksi klassisia kanadalaisia paikannimiä. Samaa sarjaa tämän kirjoittaneen vanhan lännen lokarin mielestä kuin Swift Current, Flin Flon, Climax, Salmon Arm, Dead Man`s Flats, Sober Island, Cut Knife, ja tietenkin Brittiläisessä Kolumbiassa, lähellä Kamloopsin kaupunkia sijaitseva Paska Lake.
Jääkiekossa mieleen tulee Lämärin muotinäytöskohtaus, jossa Italiaa kevään 1982 MM-kisoissa edustaneen Guido Tenesin roolihahmo esitellään ihailevalle, pääasiassa parempaa sukupuolta edustavalle yleisölle: “Puolustaja Billy Charlesboisn kotikaupunki on Moose Jaw, Saskatchewan”. Hirvenleuassa on kanadalaisten takametsien eksotiikkaa. Ja jääkiekkoa.
Syöpään vain 67-vuotiaana kuolleelta Clark Gilliesiltä kysyttiin New Yorkissa usein, missä hänen kotikaupunkinsa Moose Jaw oikein sijaitsee. Ventovieraat amerikkalaiset saattoivat kysyä: “Sinä olet kotoisin mistä? Missä Moose Jaw on?” Koska kerran kysyivät, fyysisesti ja myös persoonana isokokoinen Gillies naurahti, ja aina vastasi: “Noin kuusi jalkaa hirven perseestä.”
Clark Gillies oli Moose Jawn kuuluisin urheilija.
New York Islanders-legenda
Clark Gillies oli tärkeä pelaaja New York Islandersin 1980-luvun dynastiajoukkueessa. Tuo historiallinen joukkue voitti uskomattomat yhdeksäntoista Stanley Cupin playoffien pelisarjaa peräkkäin. Ennätys, jota ei koskaan tulla rikkomaan. Ei koskaan. Neljä Stanley Cup-mestaruutta peräkkäin ja finaalissa viidennellä kerralla.
Seitsemäntoista pelaajaa Al “Radar” Arbourin valmentamassa joukkueessa oli mukana kaikissa noissa 19 pelisarjassa. Gillies oli yksi heistä. Ennen mestaruuksia Islandersin seurahistorian toinen kapteeni – hän luopui kapteenin C:stä juuri ennen ensimmäistä mestaruuskautta Denis Potvinille.
New York Islandersin dynastian paikka ja perintö pysyy Stanley Cupin mytologiassa vahvalla paikallaan. Loordi Stanleyn voittaneissa joukkueissa ei ehkä koskaan olla nähty samanlaista ryhmää pelaajia, joista niin moni oli valmis kirjaimellisesti tappelemaan tiensä läpi kovaotteisen 1980-luvun NHL:n. Clark Gillies oli erittäin iso osa tätä perintöä, kirjaimellisesti.
Hän takoi 30-maalin kausia kuusi kertaa, ja hänestä tuli yksi legendaarisen “Trio Grande”-ketjun jäsenistä. Islandersin ykkösketjussa oli yhdessä kaikki erilaiset huippuominaisuudet mitä monipuolisessa jääkiekkoketjussa voi olla. Erittäin taitava, luunkova ja peliovela sentteri Brian Trottierissa, puhdas maalitykki toisessa laidassa Mike Bossyssä, ja sitten vielä Clark Gillies. Iso laituri, joka pystyi kaivamaan kiekot kulmista, ajoi vastustajien yli puhtaasti, teki maaleja, ja aikakauden NHL-kiekolle tyypillisesti saattoi tuoda jumalanpelon lähelle sellaisia, jotka ottivat erivapauksia.
Gillies teki NHL-historiaa kevään 1977 Stanley Cupin playoffeissa, kun hän teki voittomaalin neljässä peräkkäisessä ottelussa. Kansainvälisessä jääkiekossa hänet nimettiin Team NHL:n arvokkaimmaksi pelaajaksi vuoden 1979 Challenge Cupissa New Yorkissa, ja hän pelasi Team Canadan paidassa syksyn 1981 Canada Cupissa.
Hyvä kesätyöpaikka
Vuonna 1954 Moose Jawssa syntynyt Clark Gillies oli iso mies. Yksi todellisia voimahyökkääjän ruumiillistumia niin kooltaan (191cm/95kg) kuin pelityyliltään, jo kaksi vuosikymmentä ennen vaikkapa Eric Lindrosin ilmestymistä NHL-kaukaloon. Ennen ammattilaisuraansa hän pelasi kolme kautta kovassa Länsi-Kanadan junnusarjassa WHL:ssä Regina Patsin joukkueessa. Hän pelasi yhteensä 201 runkosarjaottelua Reginassa, 117 maalia, 283 pistettä, ja 570 jäähyminuuttia.
Monipuolisena urheilijana hän pelasi amerikkalaista jalkapalloa pelinrakentajana koulunsa joukkueessa, ja vietti kolme kesää jo 16-vuotiaasta lähtien pelaamalla ammattilaisbaseballia Covington-nimisessä paikassa, Virginian osavaltiossa. Joukkue oli Houston Astrosin kehitysjoukkueita.
Gillies kutsui baseballia “hyväksi kesätyöpaikaksi”, mutta jääkiekko oli hänen päälajinsa. “Hänen isänsä Don opetti Clarkien luistelemaan noin neljävuotiaana sillä periaatteella, että jääkiekkomailan sai käteen vasta sitten, kun oli ensin oppinut luistelemaan ilman”, kertoi lapsuudenystävä Bill Medak NHL-blogille.
Moose Jawn talvet olivat kylmiä. Clark lähti kotitalonsa ovelta vanhemman veljensä kanssa suoraan luistimet jalassa jäisiä teitä pitkin kahden korttelin päässä sijaitseelle ulkokaukalolle, jossa pelit saattoivat kestää koko päivän. Pojan idoli oli Bobby Hull.
Regina Patsissä voitetun Kanadan A-junnumestaruuden Memorial Cupin jälkeen New York Islanders varasi Clark Gilliesin kesän 1974 NHL Draftin neljäntenä pelaajana.
Ei luontainen kovanaama
Clark Gilliesin suhde kovanaamana, enforcerina pelaamiseen oli ristiriitainen; ambivalenttinen hienoa sivistyssanaa käyttääksemme. Aggressiivinen pelityyli ei tullut hänelle luontaisesti. Otettuaan pelipaikan New York Islandersin NHL-joukkueesta heti ensimmäiseltä harjoitusleiriltään syksylllä 1974, Gillies oli pelaaja, jolta odotettiin kovuutta.
Hänen tehtävänään oli ajaa vastustajien yli, pelotella ja tapella. Clark Gillies oli isokokoinen. Hän näytti aina siltä, kuin parta olisi jäänyt ajamatta pelipäivän aamuna. Ensimmäisessä erässä kello viiden varjoksi Amerikassa kutsuttu parransänki oli jo toiseen erään tultaessa kasvanut täydeksi parraksi. Mies oli sentään kotoisin Moose Jawsta – pakkohan hänen oli pelata kovaa, ja koko ajan.
Vanhempi joukkuekaveri Bob Nystrom sanoi Clarkille, etteivät “luotijunat aja kuin Volkswagenit”. Valmentaja Al Arbour piti puhuttelun asiasta. Pidetty ja kunnioitettu mestarivalmentaja sanoi, että oli aika pelata ilkeämmin. Pelata silmä silmästä-periaatteella, ja pitää huolta joukkuekavereista. Mutta Gillies ei ollut luontaisesti ilkeä. Hän siis rikkoi 30-maalin rajan kuusi kertaa 12 vuoden uransa aikana, muttei koskaan rikkonut sadan jäähyminuutin rajaa NHL:ssä.
Tästä kehkeytyi Clark Gilliesin legendaan liittynyt “let the big guy sleep”-teoria. Vastustajat välttelivät ison lempeäluonteisen laiturin ärsyttämistä milllään tavalla, ja peli pysyi sopuisana.
Clark Gillies ei aloittanut ikävyyksiä. Hän ei ajanut rumasti vastustajia. Hän ei lähtenyt hakemaan tappeluja tai riitatilanteita koskaan. Mutta jos hänet herätettiin, jos häntä ajettiin rumasti, tai luoja paratkoon, jos joku kohteli raukkamaisesti kaltoin jotain hänen joukkuekavereistaan, yhtäkkiä hän puuttui tilanteeseen julman raivokkaalla ja tuhoisalla tavalla.
Gillies muistutti tässä hyvää ystäväänsä, samalla aikakaudella pelannutta Montreal Canadiensin Larry Robinsonia.
Clark Gillies pudotti hanskansa NHL:ssä 47 kertaa. Kahdeksantoista hänen tappeluistaan – huomattavan suuri osa- tuli Stanley Cupin playoffeissa, jolloin pelit merkitsivät eniten.
”NHL-triviamies Liam Maguire kirjoitti Gilliesistä hienosti, että: “Clark Gillies ei ollut uniikki pelaaja sen takia, koska hän oli iso, kova, ja vahva mies, jolla oli erinomaiset jääkiekkotaidot, kova kamppailutaso ja joka osasi tehdä maaleja ja tapella. Noilla ominaisuuksilla voidaan kuvata 15-20 NHL-pelaajaa, mukaanlukien useita Hockey Hall of Fameen aateloituja, aina Toronto Arenasin Harry Cameroniin asti. Cameron oli ensimmäinen “Gordie Howe Hat Trick”:in tehnyt pelaaja (maali, syöttö, tappelu) – hän teki sen jo kymmenen vuotta ennen Gordien syntymää.”
”Se, mikä teki Clark “Jethro” Gilliesistä spesiaalin, oli juuri hänen kykynsä muuttua ilkeäksi tarvittaessa. Jethro-lempinimi tuli “Beverly Hillbillies” TV-sarjan hahmon Jethro Bodinen mukaan. Gilliesistä tuli yksi pelätyimmistä, taitavimmista, ja väärinkohtelut mitä julmimmin tavoin kostavista hyökkääjistä sitten Gordie Howen.”
”Mutta Howen tyylistä poiketen Clark Gillies ryhtyi jakamaan lakia yleensä joukkuekaverin puolesta. Useimmin tuo kaveri oli pitkäaikainen ketjukaveri Mike Bossy.”
Hapless Islandersia ei enää tönitty
Clark Gillies ymmärsi kaikessa lempeydessään, että joskus tuli aika, jolloin oli astuttava esiin. Ennen hänen saapumistaan Long Islandille laajennusjoukkue New York Islanders oli kahden kauden ajan tunnettu pehmeänä ryhmänä, jolla etenkin kovanaamainen Philadelphia Flyers pyyhki jäätä aina halutessaan.
Dave “The Hammer” Schultz oli kerran luistellut Islandersin vaihtoaition eteen ja haastanut koko joukkueen. Kuka tahansa, tai kaikki yhdessä, saivat vastata haasteeseen. Kukaan ei vastannut. The Hammer oli pelottava ilmestys, joka hyökkäsi kenen vastustajan kimppuun tahansa. Hänen faninsa tulivat Philadelphian Spectrumiin natsikypärät päässään. Schultz poseerasi “Philadelphia”-lehden kannessa sotakypärä päässään, ja voikukka kädessään. “This is Dave Schultz”, luki kuvassa. “He loves you not.”
New York Islanders luisteli pelottavaa Philadelphia Flyersia vastaan kevään 1975 Stanley Cupin playoffien semifinaalisarjassa. Islanders oli yhdessä sarjan ottelussa johdossa, kun peliaikaa oli enää jäljellä vain puoli minuuttia. Dave Schultz lähetettiin tässä tilanteessa jäälle. Schultz luisteli välittömästi 20-vuotiaan Islesin tulokkaan Clark Gilliesin luo ja tuijotti tätä vihaisella katseella kuin ammattilaisnyrkkeilyn raskaansarjan mestari tuijottaa nuorta haastajaansa.
Philadelphia Spectrumin verenhimoinen yleisö hyppäsi seisaalleen, huutaen innosta. Nuori Gillies pudotti hanskansa ja täräytti Schultzia oikealla, joka näytti hetkeksi murjonneen tämän kasvot lyttyyn, tasaiseksi massaksi. Kaksi iskua lisää, ja NHL:n pelottavin tappelija putosi jäähän. Yhtäkkiä muita pelotellut kovanaama muuttui. “Älkää antako hänen lyödä minua enää”, kerjäsi The Hammer apuun tulleilta linjamiehiltä.
Monet New Yorkin jääkiekkoa seuranneet uskoivat, että juuri tuona iltana heikosta laajennusjoukkueesta Islandersista tuli varteenotettava haastaja. Se oli tappanut lohikäärmeensä Broad Street Bulliesin. Se ei tulisi enää koskaan perääntymään.
Stanley Cupiin Big Bad Bruinsin yli
Viisi kevättä myöhemmin New York Islandersista oli todellakin tullut varteenotettava haastaja Stanley Cupiin. Ja Clark Gilliesin oli taas ryhdyttävä gladiaattoriksi. Gillies ja Bob Nystrom ovat myöhemmin puhuneet, kuinka he katsoivat televisiota eräänä iltana ennen Boston Bruinsia vastaan käydyn toisen kierroksen pelisarjan toista ottelua, kun paikallinen Long Islandin urheilu-uutisten lukija ennusti, ettei Islandersilla ollut mitään mahdollisuuksia. Bigger ja Badder Bruins pelottelisi Islesin ulos kaukalosta.
Television mies oli oikeassa siinä, että nyt vastassa oli todella kovaotteinen ryhmä. Gillies oli tehnyt voittomaalin Game 1:n jatkoajalla, mutta hän tiesti, etteivät sellaiset naapurit, kuten Terry O`Reilly, John Wensink, tai Stan Jonathan ikinä luovuttaisi ilman taistelua.
Nystrom ja Wensink ottelivat heti toisen ottelun alussa. Vähän myöhemmin sattuneessa torikokouksessa O`Reilly etsi Gilliesin käsiinsä, sanoen “sinä olet minun”. Seurasi eeppinen, ehkä kuuluisin New York Islanders-pelaajan tappelu, jonka Clark Gillies voitti vakuuttavasti. Hänen kätensä olivat ottelun jälkeen yhtä punaista massaa.
Tästäkin huolimatta Gillies tiesi, etteivät asiat jääneet tähän. Terry O`Reilly ei ollut kovanaama, joka luovuttaisi kuten Schultz oli tehnyt. O`Reilly ja Gillies tappelivat jokaisessa pelisarjan ottelussa. Boston Bruinsin laiva upposi ja New York Islanders eteni Stanley Cupin finaaliin.
Clark Gillies ei pitänyt tappeluista. “Olin niin hermostunut ennen jokaista Bruins-ottelua”, hän kertoi New Yorkin Newsday-lehden haastattelussa, “että voin pahoin. Ajatus siitä, että taas tänään minun on tapeltava. Enkä aikonut tulla pahoinpidellyksi. Minun oli satutettava toista kunnolla taas tänäkin iltana.”
Ajan mittaan Clark Gillies tuli luoneeksi itselleen maineen sheriffinä, jonka ei enää tarvinnut todistaa kovuuttaan. Hänen tiedettiin pystyvän tarvittaessa suojelemaan joukkuettaan. Kerran Chicago Black Hawksin jättiläismäinen hyökkääjä Jerry “King Kong” Korab ilmestyi kaukalon kulmaan, etsien Mike Bossyä, Islandersin parasta maalitykkiä.
“Missä Bossy on?”, kysyi Korab. “Hän on takanani”, vastasi Gillies tähän. King Kong lopetti etsinnät.
Gillies oli tyytyväinen siihen, että hän saattoi päästää vastustajat pelkällä varoituksella. Hän nautti pelaamisesta. “Tappelut harmistuttivat minua”, hän sanoi Newsdayn toimittajalle Steve Jacobsonille. “Rakastin harjoituksia, vapaasti luistelemisen nautintoa ja tilanteitten järkkäämistä. Tappelut olivat vain haitaksi.”
Clark Gillies ei pelannut ihan koko NHL-uraansa New York Islandersissa. Isles antoi miehen mennä siirtolistalle kesällä 1986, ja Buffalo Sabres nappasi hänet sieltä kahdeksi vuodeksi. Buffalossa joukkuekaveriksi tuli entinen Philadelphia Flyersin kovanaama Ed Hospodar, jonka Gillies oli myös tuhonnut kerran tappelussa. Gillies kutsui “Box Car”:in tietenkin kotiinsa illalliselle. Peliura päättyi pitkään vaivanneeseen polvivammaan.
Kaukaloitten jäätyä taakse, hän asettui asumaan Long Islandille.
Hockey Hall of Fame puhelimessa
Yksi Clark Gilliesin jääkiekkouran hienoimmista hetkistä tuli vuosia aktiiviuran lopettamisen jälkeen. Hän oli kesällä 2002 matkalla kotikylille Moose Jawhan viettämään äitinsä Dorothyn 80-vuotispäivää, kun välilaskun aikana Toronton lentokentällä hänet kuulutettiin puhelimeen. Mukana matkustaneet vaimo Pam, sekä tyttäret Jocelyn, Brooke, ja Briana katsoivat ihmeissään, kun Gillies murtui kyyneliin puhelin kädessään.
Moose Jawn suuren pojan kyyneleet olivat ilon kyyneleitä.
“Soitto tuli NHL:ltä”, hän sanoi. “Minut on kutsuttu Hockey Hall of Fameen.”
Prinssi
Clark Gilliesin poismenon aiheuttamat reaktiot olivat tuntuvia jääkiekkomaailmassa. Hän oli kaikkien joukkuekavereitten ja fanien rakastama henkilö. Spesiaali mies, jolla oli aina hymy päällä. Viimeisinä vuosinaan hän nautti perheestään, lapsenlapsistaan ja teki työtä nimeään kantavan hyväntekeväisyysjärjestön hyväksi.
Vanhat Islanders-pelaajat; Brian Trottier, Butch Goring, John Tonelli, Bob Nystrom, ja nykyiset, kuten Matt Martin ja Anders Lee antoivat tunteikkaita sanoja ystävästään. Clark Gillies edusti parasta, mitä New York Islandersillä on tarjota. Hänen perintönsä ja hänen jättämänsä esimerkki ei koskaan kuole.
“Prince of a man”, sanoi lapsuudenystävä.
Täällä Jouni Nieminen, Edmonton
X: @OnsideWithJouni
Facebook: Jouni Niemisen NHL
[email protected]
