Ryhdyin jo aiemmin kaivelemaan muistini sopukoista futiskenttien tapahtumia vuodelta 2004. Tulin siihen päätelmään, että peli nimeltään jalkapallo oli tuolloin juonut itsensä vähintään puolentoista promillen humalaan. Juttusarjan ensimmäiseen osaan ”Valencian ihme” pääsee alempaa.
Kun elettiin vuotta 2004, moni suri Frendit- ja Sinkkuelämää-sarjan päättymistä. Kaikkiruokaiselle kokovartalojalkapalloniilolle ilman yksittäistä suosikkijoukkuetta samainen vuosi oli kuitenkin unelmien täyttymys. Ja juuri sopivasti, kun Facebook näki ensimmäistä kertaa päivänvalonsa, ympäri maailmaa alkoi putkahdella uusia – tykinmuotoisella sydämellä varustettuja – Arsenal-faneja pilvin pimein. Syy-seuraussuhde on ilmeinen.
26 voittoa, 12 tasatulosta ja tappioita pyöreät nolla
Pohjoislontoolaisjättiläinen Arsenal ei hävinnyt ensimmäistäkään ottelua Valioliigassa. Joukkue voitti 26 ottelua Arsène Wengerin johdolla marssien mestariksi kerättyään 90 sarjapistettä kaudella 2003–2004. Tasapelejä historiallisella sesongilla kertyi pohjoislontoolaisille 12 kappaletta.
Highbury oli vielä voimissaan, eikä seuran sielusta, paidasta tai stadionista oltu myyty palaakaan nimeltämainitsemattomalle arabilentoyhtiölle. ”Jalkapallon kodissa” Wenger, josta tuli myöhemmin lukuisten epäonnistuneiden kausien takia todella ristiriitainen hahmo Gunnersin historiassa, sai aikaan jotain suurenmoista.
Legendaarinen mestaruus yhdellä Valioliiga-historian mahtipontisimmista ja tunnelmallisimmista stadioneista on myös seuran historian edellinen, kun eletään vuotta 2024. Aina ei tule edes ajatelleeksi, ettei Arsenal ole juhlinut merkittävimpiä pokaaleja kertaakaan Islingtonin stadionilla pelatessaan. Lähimpänä Valioliigan voittoa sitten kultaisen keväänsä rankasti perinteikkäistä vuosista modernisoitunut seura kävi päättyneellä kaudella, jolloin se sijoittui toiseksi säilyen kauden loppumetreille saakka mestaruuskamppailussa.
Ylivoimainen joukkue – eikä Robert Pirèsiä unohdeta
Vaikka Arsenal-miehistö oli kovaa valuuttaa, ja Wenger oli jo luotsannut tykkipaidat mestaruuteen vuonna 2002, elettiin Manchester Unitedin dynastian loppupuolta. Ei monikaan uskonut, että Arsenal toistaisi parin vuoden takaisen temppunsa – saati sitten täysin ylivoimaisesti. Pitää muistaa, että myös Chelsea alkoi noihin aikoihin olla Englannin pääsarjan kärkikahinoissa todella kovaa valuuttaa. Punapaitojen edellä oli kovempia ennakkosuosikkeja.
Tilastot eivät yleensä valehtele. Arsenal oli vuoden 2004 keväällä täysin ylivoimainen, kuten se oli koko siihen päättyneellä kaudella. Robert Pirès oli ehkä joukkueen dominoivin yksilö, joka myötävaikutti vahvasti maanmiehensä Thierry Henryn hurjaan kauteen. Ranskalaishyökkääjä Henry latoi Gunnersille Valioliigassa peräti 30 kaappia ja pelasi 37 ottelua kaudella 2003–2004 – toki Pirès itsekin teki 14 osumaa. Liian usein nimenomaan keskikentän oikealla sivulla laajaa aluetta Wengerin muodostelmassa hallinnoineen Pirèsin rooli osana Henryn kultavuosia unohtuu. Minulta ei.
–Broidi
