20.9.2024. Vielä yksi tarina NHL-blogin arkistoista. Tämä ilmestyi Jatkoaika.comilla 12. lokakuuta 2007. Tositarina. Joskus voi käydä niinkin, että lapsuuden ihmeidolisi onkin ihan oikea ihminen. Tämä ehkä henkilökohtaisin postaus kaikista. Juttu julkaistaan samanlaisena kuin se alunperin ilmestyi.
William Warwick 1924-2007
Viime viikon torstaina ennen Edmonton Oilersin ensimmäistä kotiottelua San Jose Sharksia vastaan loppuunmyydyn Rexall Placen yleisö ja jäällä olleet joukkueet pitivät hiljaisen hetken edellisen päivän aamuna menehtyneen jääkiekkolegenda Billy Warwickin muistoksi.
Tänään torstaina Sherwood Park-nimisen lähiön Festival Place-niminen juhlatila täyttyi kokonaan tilaisuudessa, jossa juhlittiin Billyn elämää, pidettiin puheita ja muisteltiin tämän kaikkien rakastaman miehen uskomatonta elämäntaivalta useitten värikkäitten tarinoitten kera.
Tilaisuus päätettiin videofilmiin, ja lopuksi musiikin soidessa näytettiin vielä valkokankaalla kymmeniä kuvia pitkän elämän varrelta.
Tähän tilaisuuteen näytti saapuneen harmaapäisiä entisiä jääkiekkoilijoita matkojen päästä. Kevin Lowea ja paikallisia median edustajia haastateltiin paikalle tulleen TV-ryhmän toimesta.
Jääkiekkoraketti
Yksi rakkaimmista pikkupoikana lukemistani jääkiekkotarinoista oli vuonna 1971 ilmestyneen Jääkiekkoraketti-nimisen kirjan tarina “Hullu-Billin ihmetemppu”. Tarina kertoi MM-kisojen ratkaisuottelusta Kanada-Neuvostoliitto, joka pelattiin Länsi-Saksan Krefeldin Niederrhein-hallissa maaliskuun 6. 1955.
Tarinan päähenkilöinä olivat noissa kisoissa Kanadaa edustaneet Warwickin veljekset Grant, Dick ja Bill. Kolme kaveria, jotka nimettömäksi jääneen jutun kirjoittajan mukaan muistuttivat enemmän vaatekaappeja kuin tavallisia ihmisiä. Pelin ollessa 0-0 ensimmäisen erän lopussa Kiltti-Grant vetäisi kanadalaiseen tapaan kiekon päätyyn ja muut painelivat perään kuin salaman satuttamina.
Ensimmäisenä kiekkoon ehti veljeskolmikon nuorin, Hullu-Bill, joka haukkoi henkeään ja purukumi pyörien poskihampaiden välissä ajatteli: “Jumalan nimessä, nyt on jo aika tehdä maali!”
“Hullu-Bill syöksähti maalin takana askeleen oikealle. Neuvostoliiton puolustajat ja maalivahti Nikolai Putshkov liukuivat oikealle. Hullu-Bill pysähtyi salamannopeasti ja oli ottavinaan askeleen vasemmalle.
Puolustajat ja Nikolai Putshkov liikahtivat vasempaan kuin sätkynuket. Silloin Hullu-Bill Warwick pysähtyi kuin naulan kantaan ja teki jotain mitä vastustajat eivät olisi voineet aavistaa edes hurjimmissa unelmissaan. Hän kiepautti kiekon mailansa lapaan kuin ohukaisen lautaselle, nosti sen ylös ja mätkäisi kiekon Nikolai Putshkovin selkään.
Neuvostomaalivahti suutahti, luuli, että Hullu-Bill oli napauttanut häntä mailalla, oikaisi selkänsä kääntyäkseen ja – kiekko putosi maaliin!
Kaikki oli tapahtunut sekunnissa, parissa.
Jo ennen kuin pilli soi maalin merkiksi, Hullu-Bill tiesi onnistuneensa. Hän potki luistimillaan taaksepäin ja liukui samalla takaperin, piti käsiään korkealla koholla ja kerjäsi suu ammollaan suosionosoituksia täpötäydeltä hallilta.
Tällä kertaa niitä täytyi jopa hetken odottaa, siksi hämmästyneitä kaikki katsojat olivat. Eivätkä vähimmin neuvostopelaajat ja Nikolai Putshkov, jotka seisoivat maalillaan tyystin typertyneinä.”
Penticton Vees
Kanadaa vuoden 1955 MM-kisoissa edustaneen pienen Pentictonin kaupungin joukkue Penticton Vees oli ehkä kovin joukkue, joka on koskaan matkannut MM-areenalle jääkiekon kotimaasta.
Se murskasi finaalissa Neuvostoliiton 5-0. Maalisuhde turnauksen päätteeksi oli huikea 66-6. Ja tuo Hullu-Bill Warwickin maali jäi elämään legendana yhtenä ihmeellisimmistä maaleista mitä kiekkohistoria tuntee.
Hullu-Billin ihmetemppu oli hyvin tunnettu käsite omina poikavuosinani pääkaupunkiseudun ulkojääkentillä, juuri tämän tarinan ansiosta.
Tuo tarina hurjasta Pentictonin joukkueesta ja kuva mustatukkaisesta Hullu-Billistä jäivät tarunomaisiksi legendoiksi muistoihin.
Vanha Memorial
Kerran, keväällä 1993 matkasin miesten joukkueeni kanssa harrastelijakiekkoilijoitten turnaukseen, joka pelattiin tuossa vanhassa 1951 valmistuneessa Pentictonin Memorial-hallissa. Hallin seinässä oli vieläkin iso teksti, joka kertoi sen olevan maailmanmestareitten kotipaikan.
Toisen kerroksen käytävällä kävin ihmettelemässä todella hienoa 1955 Penticton Vees-joukkueen muistovitriiniä, joka oli täynnä kuvia, lehtileikkeitä, palkintoja jne. Tästä vanhasta ladosta tuo ihmeellinen maailmanmestarijoukkue oli siis tullut.
Se tuntui epätodelliselta.
Northlands Coliseum, Edmonton
Vuosia myöhemmin, joskus kaudella 1999-2000 vieraillessani ensimmäisiä kertoja Edmontonin jäähallin pressboxissa näin siellä pienen harmaapäisen vanhan miehen, joka hyvätuulisena jutteli mediamiesten kanssa.
Hän oli pukeutunut tyylikkäästi vanhanaikaiseen fedora-hattuun, liivipukuun ja pitkään takkiin. Hän näytti tuntevan kaikki ja kaikki näyttivät tuntevan hänet.
Kysyin joltakin kuka tuo vanha mies oli ja sain vastaukseksi kuulla, että hänen nimensä on Billy Warwick.
Olin aivan ihmeissäni.
Siinä hän oli. Tuo tarunomainen Hullu-Bill Warwick, 45 vuotta ihmetemppunsa jälkeen. Hän oli siis olemassa. Hän kyllä oli enemmän kassapaapin kuin vaatekaapin kokoinen, mutta 50-luvun legendoille sallittaneen pieni liioittelu.
Jossain vaiheessa uskaltauduin esittelemään itseni tuolle tyylikkäälle vanhalle miehelle. Hän osoittautui todella, todella ystävälliseksi.
Kerrottuani mistä hänen nimensä tunsin hän kertoi pyytämättä useita tarinoita MM-kisareissustaan. Tämän jälkeen vuosien ajan tapasin Billyn monta kertaa NHL-otteluissa ja aina hän kertoi lisää tarinoita. NHL-historiafriikkinä menin peleihin jo kysymyksiä mielessäni mitä voisin Billyltä kysyä.
NHL-hallien pressiboxeissa vallitsee selkeä nokkimisjärjestys. Päivittäin juttuja tekevät joukkueitten mukana matkustavat kiekkokirjoittajat laptop-koneineen istuvat keskellä. NHL:n viralliset toimitsijat, joukkueen omat websaitin pitäjät ja muut PR-ukot istuvat heistä oikealle ja vasemmalle. Sivuilla istuvat sitten viikottain juttuja väsäävät kirjoittajat, pikkukaupunkien lehti- tai radiotoimittajat, muitten joukkueitten lähettämät scoutit ja muu roskasakki.
Billy istui aina boxin laitamilla meidän vähemmän kiireisten toimittajien seurassa.
Regina, Saskatchewan
William Harvey Warwick syntyi Reginan kaupungissa Saskatchewanissa vuonna 1924.
Hänen perheessään oli kymmenen lasta; viisi poikaa ja viisi sisarta. Billyn tarinoitten mukaan kasvaminen kolmekymmenluvun pula-aikoina oli yhtä suurta seikkailua. Kaikki mahdollinen vapaa-aika käytettiin urheilemiseen. Nyrkkeilyyn, baseballin pelaamiseen, ja preerioitten jäätyessä talvisin pelattiin jääkiekkoa aamusta iltaan Reginan kaukaloissa, joita löytyi lähes joka korttelista.
Vanhat kanadalaiset legendat siitä, miten köyhät kiekkoilijan alut ennen sitoivat Sears-postimyyntiliikkeen paksut mainoskatalogit polvisuojuksiksi olivat Billyn mukaan täyttä totta. Koko veljessarja käytti samaa paria luistimia, jotka mahtuivat juuri ja juuri isoimman jalkaan – pienin taas joutui laittamaan muutaman ylimääräisen parin sukkia.
Billy huomasi jo varhain, ettei koulunkäynti tulisi kuulumaan hänen tulevaisuuteensa. “Kolmannella luokalla koulun talonmies järjesti minulle potkut”, hän naureskeli myöhemmin. Siihen päättyivät Hullu-Billin kouluvuodet.
B-junnuissa Billy toiminnan miehenä valmensi ja johti omaa joukkuettaan, jossa oli vain seitsemän pelaajaa. Tämä rupusakki lainasi pelipaidat pelipäivinä paikallisilta seurajoukkueilta käyttöönsä ja voitti ikäluokkansa aluemestaruuden Reginassa kauden päätteeksi. Kolme pelaajista pelasi myöhemmin NHL:ssä, kaksi kaatui toisessa maailmansodassa.
“Kaikilla muilla oli kaksi tai kolme ketjua ja kaksi paria puolustajia”, naureskeli Billy minulle myöhemmin kertoessaan minulle tarinoita toimistollaan.
A-junnukiekkoa Hullu-Bill pelasi vain yhden kauden. Tässä vaiheessa Billy pelasi jo joukkueessa, joka oli New York Rangersin sponsoroima. Tuohon aikaan NHL-seurat sponsoroivat omia A-junnujoukkueitaan ympäri Kanadaa.
Tämä saattoi olla jopa parempi järjestelmä kuin nykyinen kanadalaisen A-junnukiekon miljoonasampo – NHL-seurat maksoivat kaiken hyviä valmentajia myöten ja toiminnan päätavoitteena oli hyvien jääkiekkoilijoitten kehittäminen.
Ammattilaiseksi
Tämän jälkeen Billy kutsuttiin ammattilaiseksi. Hän pääsi pelaamaan maailman kovimpaan ammattilaisjääkiekkoliigaan aikana, jolloin NHL:ssä oli vain kuusi joukkuetta ja joukkueissa oli vain 15 pelaajaa, ei 23 tms. kuten nykyisin.
Eli siis vain 90 työpaikkaa ammattilaispelaajille. Billy oli vasta 18-vuotias. Hän oli iloinen päästessään New York Rangersin joukkueeseen vanhemman veljensä Grant Warwickin joukkuekaveriksi. Grant oli edellisenä keväänä voittanut Calder Trophyn vuoden tulokkaana.
Sota-aikana nuori Billy pääsi pelaamaan vain 14 peliä NHL:ssä. 15-16 muuta kautta jääkiekkoilijana kuluivat farmijoukkueissa, seuroissa kuten New York Rovers, Brooklyn Crescents, Pittsburgh Hornets, Providence Reds, Philadelphia Rockets, Fort Worth Rangers, Springfield Indians, Minneapolis Millers, Denver Falcons, Cleveland Barons, Halifax Atlantics ja Ottawa Senators – Sens pelasi siihen aikaan Quebecin senioriliigassa.
Billy pelasi selkeästi rahasta, hän meni sinne missä tarjottiin parasta palkkaa.
Joissakin tapauksissa tuohon aikaan alemmissa ammattilaissarjoissa pelaajille maksettiin paremmin kuin suljetussa kuuden joukkueen NHL:ssä.
Uskon, että myöhemmin Billyä vaivasi se, ettei hän pelannut NHL:ssä enempää. “I should have put in another 10 years up there”, hän sanoi.
Mutta sodan päätyttyä kaikkien pelaajien palattua tilaa ei ollut. Velipoika “Kiltti-Grant” oli pienikokoisena, mutta erittäin taitavana pelaajana kymmenisen vuotta yksi parhaista pelaajista ensin New Yorkissa ja myöhemmin Boston Bruinsissa ja vielä vähän aikaa Montreal Canadiensissa.
Grant oli mukana modernin ajan ensimmäisessä NHL:n All Stars-pelissä vuonna 1947. Hän teki ottelun ensimmäisen maalin. Tuota peliä ennen otetussa yhteiskuvassa poseeraavat kaikki sodanjälkeisen NHL:n suurimmat tähdet.
Kesäisin Billy yleensä jäi kesätöihin sille paikkakunnalle, missä oli kiekkokauden pelannut. Hän tervasi esimerkiksi kattoja Fort Worthissa, Teksasin kuumuudessa.
1950s
50-luvun alkupuolella seniorijääkiekko eli kulta-aikaansa läntisessä Kanadassa, Brittiläisen Kolumbian vuoristoseuduilla.
Pienet kaupungit, kuten Penticton, Kelowna, Vernon, Kamloops, Trai,l ja Nelson rakennuttivat kaikki sotien jälkeen omat memorial-areenansa ja erittäin kovatasoisia puoli- tai kokonaan ammattilaisjoukkueita pelasi niissä.
Koko Kanadan amatöörikiekon mestaruuspokaali Allan Cup oli siihen aikaan arvostettu palkinto, heti Stanley Cupin jälkeen.
Aurinkoinen Okanaganin laakso on nykyisin yksi maailman parhaista lomanviettopaikoista. Puhdasvesinen, noin 160 kilometriä pitkä järvi halkoo laakson, joka on täynnä viini- ja hedelmätarhoja. Parhaat tontit järven rannoilta on jo ostettu syvätaskuisten sijoittajien tai eläkeläisten toimesta. Alueella viettää kesänsä useampi NHL-pelaaja.
Pentictonin pieni kaupunki on tämän järven pohjukassa. 50-luvun alussa siellä oli noin 17.000 asukasta, 27 kirkkoa eikä yhtään kaljakuppilaa.
Sitten sotaveteraanien yhdistyksen toimesta rakennettiin 3000-paikkainen jäähalli, ja hankittiin oma miesten joukkue. Ensimmäinen kaljakuppila avattiin.
Dick Warwick siirtyi joukkueeseen heti sen perustamisen jälkeen syksyllä 1951. Hänen suosituksestaan Billy liittyi joukkueeseen vuosi tämän jälkeen Helsingin olympialaisten jälkeen 1952.
Kuin joululahjaksi joukkue sai riveihinsä vielä Grantin, jonka vapautus ammattilaiskiekosta maksettiin kansalaiskeräyksellä kaupunkilaisten kesken.
Veljekset avasivat ennen pitkää Pentictonin pääkadun varteen Warwick Commodore Cafen. Oman ravintolan, josta tuli kaupungin ykköspaikka.
Grantistä tuli Penticton Veesin pelaajavalmentaja, ja joukkue kukisti Sudbury Wolvesin Allan Cupin finaalissa keväällä 1954, kaadettuaan sitä ennen playoffseissa Vernon Canadiensin, Kelowna Packersin, Nelson Maple Leafsin ja Winnipeg Maroonsin.
Kaikissa sarjoissa Vees oli ensin tappiolla, mutta onnistui lopulta ottamaan neljä voittoa ennen vastustajaa.
Kaikki ottelut pelattiin täysissä halleissa. Sudbury Wolvesin koneen laskeuduttua Pentictoniin finaalisarjan alkua varten, yli tuhat kiekkofania oli heitä vastassa, toivottamassa tervetulleeksi.
Wolvesin hävittyä heille järjestettiin silti paraati Sudburyssä. Sudbury Star julkaisi 36:n sivun ekstran joukkueesta.
Kiinnostus tätä “amatööri”kiekkoa kohtaan oli siis suuri.
CCCP
Samana keväänä jääkiekkomaailmassa tapahtui jotain muutakin.
Neuvostoliitto saapui Tukholman olympiastadionin keskellä jäädytettyyn ulkokaukaloon pelaamaan ensimmäistä kertaa maailmanmestaruudesta, ja kukisti Kanadaa edustaneen East York Lyndhursts-joukkueen Torontosta helposti maalein 7-2.
Penticton Vees oli Allan Cup-mestaruudellaan ansainnut itselleen oikeuden edustaa Kanadaa kevään 1955 MM-kisoissa Länsi-Saksassa, mutta huolestuneet piirit Toronto Maple Leafsin omistajan Conn Smythen johdolla ehdottelivat, että ehkä itse Leafsit tulisi lähettää Eurooppaan palauttamaan jääkiekon kotimaan kunnia.
Grant Warwick kieltäytyi.
Sitten Smythe ja Montreal Canadiensin valmentaja Dick Irwin ehdottivat, että jokainen kuusi NHL-joukkuetta luovuttaisivat kaksi pelaajaa Veesin käyttöön MM-kisoihin. Tai, että Pentictonin avuksi annettaisiin edes kunnon NHL-maalivahti.
Grant oli sitä mieltä, ettei hän voinut pettää kovat playoffsarjat taistelleita joukkuetovereitaan ja pelaajiaan. He olivat kisansa ansainneet pelaamalla 101 kovaa ottelua kauden aikana. Ja maalivahdit, Ivan McLelland ja Don Moog olivat molemmat hyviä. (Kummankin pojat pelasivat myöhemmin maalivahteina NHL:ssä)
Penticton Vees oli seuraavalla kaudella kova joukkue. Billyn kertoman mukaan kovin, missä hän koskaan pelasi – Lester Patrickin johtama ja Frank Boucherin valmentama New York Rangers mukaanlukien. Vees harjoitteli kovaa MM-kisoja varten koko vuoden. Paperilla joukkue ei näyttänyt kovalta; entisiä ammattilaisia eri tasoilta, seniorisarjojen jyriä, muutama nuori lupaus.
Jääkiekkokirjoittaja, silloinen Vancouver Sunin kolumnisti Dick Beddoes oli kirjoittanut joukkueesta: ”Believe me, until you´ve seen the Penticton Vees playing for a hockey title, you ain´t been nowhere and you ain´t seen nothing – nothing at all.”
Tämä siis ns. suuren kaupungin kirjoittajalta.
MM-kisoihin
Tuhannet ihmiset olivat saattamassa Penticton Veesiä lentokentälle joukkueen lähtiessä kuukauden kestävälle MM-kisamatkalleen helmikuun alussa 1955.
Välilaskut Vancouverissa, Edmontonissa, Saskatoonissa, Winnipegissä, Torontossa ja Montrealissa ennen Atlantin ylityslentoa Prestvickiin, Skotlantiin, josta vielä jatko Lontooseen ja Berliiniin.
Jossain matkan varrella Grant Warwick sanoi kuolemattoman lauseensa – joka tänään kerrottiin vielä kerran Billyn hautajaisissa – “Jos emme voita kisoja, emme voi koskaan palata Kanadaan.”
Mutta joukkue palasi.
Ennen kisojen alkua Vees teki retken rautaesiripun taakse Tsekkoslovakiaan, jossa se pelasi 16 tuhannen katsojan edessä tasapelin 3-3 Tsekkoslovakian maajoukkuetta vastaan.
Kylmän sodan keskellä ankarasti vartioidut kansalaiset eivät päässeet kaveeraamaan kanadalaisten kanssa, mutta silti joukkue jakoi faneilleen Tsekkoslovakiassa kaikki mukanaan tuomat 30.000 värivalokuvaa ja kaikkialla Billy sai kuulla yhden lauseen englanniksi: “Say hi to Mikey, say hi to Mikey.”
He tarkoittivat Billyn hyvää ystävää, Trail Smoke Eatersin 30-luvun tähteä Mike Bucknaa, joka vietti ennen sotia muutaman vuoden valmentamassa vanhempiensa kotimaassa ja jota pidettiin tsekkiläisen jääkiekon isänä.
Buckna oli valmentanut tsekit maan ensimmäiseen MM-kultaan 1947.
Itse turnauksessa Penticton Vees voitti kaikki pelit ja Billy valittiin kisojen parhaaksi pelaajaksi. Hän teki kuusi maalia USA:ta vastaan, kaksi maalia Tsekkoslovakiaa vastaan ottelussa, jossa Kanada oli maalin tappiolla vielä yhdeksän minuuttia ennen loppua, ja kaksi maalia finaalissa.
Grantistä tuli ensimmäinen ja ainoa MM-kultaa voittanut pelaajavalmentaja.
Saksalaisyleisö ei aina pitänyt Kanadan taklaavasta pelityylistä ja media kutsui Billyä “Der wilder Billy”:ksi. Katsojat näyttivät hänelle nyrkkiä ja buuasivat ja vihelsivät hänen koskiessaan kiekkoon.
Vees kaatoi Suomen maalein 12-0 ja Billy kehui aina Suomen maalivahtia tuossa ottelussa. Uskoakseni hän oli Unto Viitala. Ottelun jälkeen kanadalaiset luistelivat Viitalan luokse tätä onnitellakseen – Billystä näytti siltä, että suomalaiset luulivat heidän aloittavan tappelun, heh.
Finaaliottelua varten itse legendaarinen radioselostaja Foster Hewitt matkusti omalla kustannuksellaan Saksaan selostamaan ottelun suorana Kanadaan jättäen Hockey Night in Canadan väliin.
Ottelulähetyksestä tuli Kanadan siihen astisen historian kuunnelluin radiolähetys.
Penticton Veesin pelaajat olivat kansallissankareita. “Boy, this feels better than winning a Stanley Cup”, hihkui Billy Hewittin haastattelussa.
Hän lupasi myös, ettei MM-kisapokaalia koskaan palautettaisi takaisin venäläisille.
Eurooppalaisten arvostus
Billy ennusti vuonna 1955, että venäläiset ja tsekit tulisivat pelaamaan NHL:ssä kymmenen vuoden kuluessa.
Billy piti eurooppalaisia vastustajiaan suuressa arvossa.
Hän oli myöhemmin kirjeyhteydessä Sven Tumban kanssa. Bill Warwick Jr. kertoi viime viikolla tapauksesta 1972 pelisarjan aikana, jolloin Neuvostoliiton valmentajana Kanadaan saapunut Vsevolod Bobrov näki Billyn jäähallin käytävällä, ja välittömästi tuli antamaan tälle kunnon halauksen.
Vuonna 1974 Billy matkusti Moskovaan WHA:n Team Canadan kanssa, ja tapasi Nikolai Sologubovin, joka sanoi Penticton Veesin olleen kovemman joukkueen hänen mielestään kuin Gordie Howen johtama WHA-yhdistelmä.
MM-kisojen jälkeen
MM-kisojen jälkeen Billy pelasi vielä muutaman kauden jääkiekkoa Pentictonissa, Trail Smoke Eatersissä ja Kamloops Chiefsissä, jossa ketjukaverina oli itse Fred Saskamoose.
Kaudella 1957-58 Vernonin Frank King iski Billyn nenänvarteen niin kovaa mailallaan, että kahden päivän ajan Billy makasi sairaalassa taistellen elämästään kärsittyään pahan halvauksen.
Mutta Billy selvisi, ja muutti veljiensä kanssa Edmontoniin, jossa he avasivat 1958 sporttibaarien esi-isän, Warwick´s Fine Foods-nimisen ravintolan kaupungin keskustaan.
Vasta vuonna 1963 joku osasi ihmetellä, miten vuoden 1955 MM-kisojen mestaruuspokaali voi vieläkin olla näytillä Warwickien baarissa.
Kävi ilmi, että Billy oli pitänyt sanansa, hän ei koskaan lähettänyt pokaalia takaisin venäläisille. Hän teetti kopion siitä vancouverilaisella jalokiviliikkeellä 60 taalalla, ja lähetti sen Eurooppaan.
Alkuperäinen MM-pokaali on edelleen pankkiholvissa Edmontonissa.
Billy Warwick ei kovien jääkiekkoilijoitten tapaan koskaan kantanut kaunaa mistään jäällä tapahtuneesta – kovimmat vastustajat, kuten venäläiset, olivat Billyn silmissä parhaita ystäviä.
Pentictonin aikoina eräs pelaaja nimeltään Jack Kirk iski kerran jäässä istuvaa Billyä mailallaan kovaa päähän aukaisten tämän päänahan 10 tikin arvoisesti.
Paria päivää myöhemmin joku asteli Warwickien baariin ja löysi Billyn ja Jack Kirkin istumassa vierekkäin baaritiskillä ja ihmetteli tätä ääneen. “Cool down”, sanoi Billy. “What’s a couple of stitches between friends?
Energinen herrasmies
Billy Warwick oli vielä yli kahdeksankymppisenä uskomattoman energinen mies. Aina hyvällä tuulella, ja aina tekemässä jotain.
Hän jäi eläkkeelle työelämästä vasta 80-vuotiaana. Hän oli raconteur ja man-about-town kuten Amerikassa sanotaan, vailla vertaa.
Hän rakasti kertoa tarinoita New Yorkin ajoilta, Frank Sinatrasta, Lester Patrickista, Babe Prattistä, Ginger Rogersista – joka deittaili salaa yhtä Billyn joukkuekaveria ja vanhasta Madison Square Gardenista.
Hän muisti elämänsä loppuun saakka jokaisen kadun ja kapakan, jokaisen vastustajan jokaisessa jääkiekkojoukkueessa ja jokaisen ystävänsä.
Urheilullinen perhe
Billy tuli todella urheilullisesta perheestä.
Kolme veljestä jääkiekon maailmanmestareita, kaksi NHL:ssä.
Neljäs veli Claude oli todella lupaava nyrkkeilijä ennen sotia. Hän voitti 50 ottelua, ja otteli yhden tasapelin. Claude oli Kanadan mestari, ja hänestä odotettiin MM-tason mestaria. Claude palveli Kanadan laivastossa sota-aikana, ja kuoli bussionnettomuudessa Halifaxissa juuri ennen sodan loppua.
Clauden kaksonen, sisko Mildred eli Millie taas pelasi sota-aikana baseballia Rockford Peaches-joukkueessa naisten ammattilaisliigassa. Joukkueen tarina ikuistettiin elokuvassa “A League Of Their Own”, jonka pääosissa olivat mm. Geena Davis, Tom Hanks ja Madonna.
Elokuvassa Saskatchewanin muutaman kerran mainitseva tyttö on Millie Warwick, joka myöhemmin meni naimisiin New York Rangers-maalivahti Ken McAuleyn kanssa.
Valokuva
Billyn näyttäessä kuvia ja lehtileikkeitä 50 vuoden takaa oli jännittävää ajatella, että tämä harmaapäinen vanhus on sama henkilö kuin tuo vanhojen valokuvien mustatukkainen action-mies.
Kerran kävellessäni Billyn toimistolle katsoin seinällä ollutta mustavalkoista kuvaa, jossa 18-vuotias Billy tuulettaa ensimmäistä NHL-maaliaan Torontoa vastaan vanhassa Madison Square Gardenissa.
Sanoin heti Billylle, että tuo on coolein jääkiekkokuva mitä olen koskaan nähnyt.
Noin viikkoa myöhemmin olin tekemässä lähtöä omalta työpaikaltani kiireisen päivän jälkeen.
Oli luminen ja hirvittävän kylmä tammikuun ilta, ja mietin jo etukäteen, mitenköhän saan ikivanhan hevosenkuvalla varustetun amerikkalaisen autonromuni takavetoisena sompailtua kaupungin toiselle puolelle läpi kaiken lumen.
Sitten sisälle astui Billy.
“Jouni, this is for you”, hän sanoi, ja hymyili tuttuun tapaan antaen minulle ison kirjekuoren, paiskaten kättä samalla.
Kirjekuoressa oli tuo kehumani valokuva ensimmäisestä NHL-maalista suurennettuna nimmareilla varustettuna.
Se on nyt seinällä.
Sellainen mies oli Billy Warwick.
NHL-ottelujen seuraaminen Edmontonin pressboxissa ei tule koskaan olemaan yhtä hauskaa kuin ennen.
Kerroin joskus Billylle suunnitelmastani koota harrastelijatason joukkue, ja lähteä Suomeen pelaamaan hupiotteluja parin viikon kiertueelle. Billy ilmoitti heti lähtevänsä mukaan valmentajaksi, jos on silloin vielä elossa. Hän saattaisi tavata reissulla sen suomalaisen maalivahdinkin vuodelta 1955, jos tämä vielä on hengissä.
Valitettavasti joudumme joskus lähtemään ilman näin kuuluisaa valmentajaa.
Ennen lähtöäni Billyn hautajaistilaisuudesta kävin vielä puristamassa Bill Warwick Jr:n kättä.
Kerroin Bill Jr:lle juuri kirjoittamani tarinan siitä, miten Billy tuli tuomaan kuvia työpaikalleni. “You know Jouni”, sanoi Bill Jr. hyvästiksi. “My father always loved sitting with you in the pressbox.”
So did I.
Täällä Jouni Nieminen, Edmonton
X: @OnsideWithJouni
Facebook: Jouni Niemisen NHL
[email protected]
